Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti
hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin
paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta,
meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin
sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi,
ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää
kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.
Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli.
Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa
kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien
ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai
keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt
ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen
ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan
matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen
juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun
varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut
niin, että saattoi katsella Ginevraa.
"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".
"Epäonnistuneinako?"
"Te ette ollut siellä, kuningatar."
"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te
koskaan viisastu?"
"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.
"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.
"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta
turnajaiset olivat silti ihmeelliset."
"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen,
ei minusta ollut minkään arvoinen."
Ginevra katsoi häneen.
"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"
"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.
"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."
"Tappoiko Palomides sen?"
"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen
nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut
mustasukkainen hänelle alusta saakka."
"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.
"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti
keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään,
ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein
poikki."
"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.
"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa",
sanoi Ginevra.
"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He
selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä
välin."
"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat
suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas
oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä
Jumala, millainen mies!"
"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi
Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa
muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"
Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat
kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän
aikaa, ennenkuin hän puhui.
"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele
minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari
Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että
useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."
"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en
ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on
rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin
minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."
"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.
"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen,
kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."
"Eikä ole", väitti Ector.
"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli
kuullut Palomideksen puhuvan siitä."
"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora
käsiksikäyminen asioihin".
"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla
paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle
valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista
vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja
saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."
"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin
varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te
selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti —
ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin
hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville,
keitä he olivat."
"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra.
"Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan,
erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."
"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti
kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.
"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?"
kysyi Ginevra.
"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."
"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin,
millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät
onnellisemmaksi."
"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken
sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."
"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän
kertoo sen minulle."
"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden,
kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta,
millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi
Palomides on mustasukkainen."
Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä
saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt
huomaavankaan heitä.
"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä
on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo
kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki
kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."
"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine.
"Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"
Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi
häneen.
"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector.
"Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen
jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"
"Ketkä hän kohtasi?"
"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides,
tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi
kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten
jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan.
Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme
heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."