Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään.
Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea.
Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan
Pelles-kuninkaan linnan ohi.
Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin
päästettävä sisään.
"Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän.
"Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt
tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani
teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu."
"Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin
päivänä. Voin odottaa."
"Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla
teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt
olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan."
"Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte
muuttuneenne?"
"Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki
ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan.
Haluaisin mielelläni lapsia itselleni."
"Mitä teille onkaan tapahtunut?"
"Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi."
"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?"
"Ei mitään."
Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin
tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos.
"Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa
kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?"
"Kyllä."
"Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel.
"Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta
puhutella häntä."
"Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin
puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön."
"Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel.
"Tunnustan olevani utelias."
"Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on
viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus."
"En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel.
"Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi
Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja."
"Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel.
"Niin olen minäkin", sanoi Elaine.
"Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein."
"Niin ajattelen nytkin, mutta olen silti pahoillani."
Bromel tuli takaisin hänen luokseen.
"Olette siis varmempi kuin koskaan ennen, ettette tahdo mennä naimisiin
kanssani?"
"Paljoa varmempi."
"Siinä tapauksessa tiedän, mitä on tapahtunut."
"Niinkö?"
"Olette kohdannut jonkun toisen."
Elaine tarttui koruompelukseensa, koetti neuloa siihen pari kolme
pistoa ja pani sen jälleen syrjään. Bromel katsoi häneen. Elaine katsoi
takaisin niin tiukasti kuin suinkin.
"Oletan, ettei minulla ole oikeutta kysyä sitä teiltä", sanoi Bromel
vihdoinkin.
"Mitä sitten?"
"Sitä, oletteko kohdannut jonkun toisen."
"Ah, sellainenko tuo kysymys olikin? Luulin teidän todenneen jotakin.
Olette tietysti ihan oikeassa."
"Siinä tapauksessa se mies on Lancelot."
"Kukapa muu?"
"Ja rakastaako hänkin teitä?"
"Teidän ei olisi pitänyt esittää tätä kysymystä. Mitä vastaisinkaan,
ellei hän rakastaisi? Teidän pitää otaksua, että hän rakastaa. Mutta
todellisuudessa on asian laita päinvastoin."
"Lorua!" sanoi Bromel. "Jos hän rakastaisi teitä, sanoisi hän sen
teille, mutta mistä tiedätte, ettei hän rakasta teitä."
"Hän sanoi sen minulle", vastasi Elaine. "Minusta tuntui yleensä
parhaalta kysyä sitä häneltä."
"Kysyittekö häneltä, rakastaako hän teitä?"
"En voinut keksiä muutakaan keinoa, saadakseni siitä selkoa."
Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä.
"Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän
tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani
itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?"
"Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia
itsestään", vastasi Bromel.
"Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi
Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan
lähteä?"
Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan
viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti.
"Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira
totteli.
"En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä
ikinänsä tahdotte kertoa minulle".
"Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut.
No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on
hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään,
mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän
vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä,
mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni
lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä."
"En ymmärrä teitä ollenkaan."
"Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta
oikein."
"Mitä sillä on siinä tekemistä?"
"Siitä johtuu kaikki."
"Olen järkyttynyt ylenmäärin."
"Niin kai, Bromel."
"Onneksi siinä ei ole mitään vaaraa. Vain yksi laji naisia voisi tehdä
jotakin sellaista."
"Nuoko, joilla on äidinvaisto?"
"Luonnotonta! Teillä ei ole äidinvaistoa. Te vain himoitsette
Lancelotia."
"No niin, lupaan teille, etten ehdota sitä hänelle, ellen tiedä hänen
hyväksyvän sitä. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Bromel —
onnistun siinä vielä jollakin tavalla."
Jälleen Bromel käveli hitaasti edestakaisin huoneessa ja katsoi
lattiaan.
"Käsittelette sitä asiaa tavattoman tyynesti", sanoi Elaine, "enkä
voi unohtaa kaikkia niitä tunteja, jotka olette tuhlannut minulle.
Meistä on tullut hyviä tovereita määritellessämme vain sydämeni tuskia.
Pelkään olevani itsekäs."
Bromel pysähtyi ja katsoi häneen.
"Se ei tekisi teitä onnelliseksi."
"Mikä ei tekisi?"
"Se, että saisitte lapsen."
"Bromel, kuinka loukkaavia sanoja te nyt laskettelette huuliltanne!"
"Se ei tekisi teitä onnelliseksi, Elaine."
"Mutta se tekisi hänet onnelliseksi."
"Eikä tekisi! Sellainen koe saattaisi teidät molemmat suureen
kurjuuteen."
"Se ei ole mikään koe. Muistakaa, kuinka usein se on tapahtunut
ennenkin. Miehet ja naiset ovat eläneet täällä maailmassa jo kauan
aikaa."
"Se on tapahtunut ennenkin, mutta tulos ei ole koskaan ollut hyvä.
Lancelot muistaa sen kyllä. Tahdotteko kertoa minulle, tietääkö hän jo
jotakin suunnitelmistanne?"
"Ei sanaakaan. Olen puhunut siitä vain teille, Bromel. Voisitte
turmella koko asian, jos varoittaisitte häntä."
"Ei kannata varoittaa. Hän saattaisi ehkä ajatella, ettei se ole minun
asiani missään tapauksessa. Mutta vanhana ystävänä luulen, että minun
pitää kertoa tästä kaikesta isällenne niin paljon, että hän tietää olla
varuillaan."
Elaine laski molemmat kätensä tuolin käsipuille, vaipui sitten takaisin
siihen ja katsoi häneen.
"Kertokaa isälleni, jos haluatte. Varoittakaa häntä tulevista
lapsenlapsistaan. Te ette ehkä voikaan säilyttää salaisuutta missään
tapauksessa. Häntä hämmästyttää huolehtiminen, jota te osoitatte hänen
perheensä onnelle. Ilmoittakaa hänelle rukkasten saaneena kosijana
tuntevanne, että hänen jälkeläisensä ovat teidän vallassanne. Todella,
Bromel, teillä on paljon väärin sovitettua rohkeutta. Kun isä on
selvittänyt välinsä kanssanne, luuletteko minun kunnioittavan teitä
enemmän sen vuoksi, että olette pettänyt luottamukseni?"
"Teidän ei tarvitse syyttää minua", vastasi Bromel. "Lancelot on
varastanut sen rakkauden, joka oikeastaan kuului minulle. En varoita
häntä — epäilemättä hän tietää, mitä pitää tehdä, ja on imarrellut
teidät jollakin tavalla ajattelemaan, että olette valloittamaisillanne
hänet. Teistä tulee hänen uhrinsa, näen sen nyt. Selitän sen isällenne
ja lähden sitten hakemaan Lancelotia ja vaadin hänet taisteluun
kanssani."
"Toivoin teidän saavan nauttia pitemmästä elämästä. Kertokaa vain
Lancelotille tietävänne, että hän on minun rakastajani, ja katsokaa,
mitä teille silloin tapahtuu. Minähän sanoin teille hänen kuuluvan
Ginevralle. Mutta tehkää, kuten haluatte. Ystävyytemme on lopussa, enkä
aio uskoa teille enää mitään tämän jälkeen."
"En halua riidellä kanssanne, Elaine —"
"Emmehän me toki riitelekään. Olemme vain lakanneet olemasta ystäviä.
Ennen eroamme olen sanonut teille sen, mitä luulette parhaaksi
kielitellä naapureille."
"Varoitan isäänne, että Lancelot koettaa houkutella teitä", sanoi
Bromel, "ja sitten aion asettua tuon sillan päähän tuolla, jonka
kautta Lancelotin on pakko ratsastaa tullessaan teidän luoksenne. Aion
selvittää välini hänen kanssaan."
Elaine nauroi. "Mutta, Bromel, hän ei tule. Saattaa käydä niin, etten
näe häntä enää ikinä. Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte odottaa
siellä päiväkausia?"
"Kun olen puhunut isällenne, ryhdyn selvittämään välejäni rakastajanne
kanssa."
* * * * *
Se onnistui kuitenkin niin, ettei hänen tarvinnut odottaa pitkää aikaa.
Myöhään seuraavana iltapäivänä ritari Bors ratsasti sitä tietä pitkin
ja lähestyi siltaa. Bromel pysäytti hänet.
"Olette pitkä mies", sanoi hän, "ja melko vaarallisen näköinen. Luulen
teitä odottamakseni mieheksi."
"Olette ehkä oikeassa", sanoi Bors. "Onko ystävällänne jokin erityinen
nimi?"
"Sukkeluutenne ei hyödytä nyt mitään, ritari Lancelot" sanoi Bromel.
"En ole ritari Lancelot", vastasi Bors, "mutta jos voin tehdä teille
jonkun palveluksen, olen hänen sukulaisensa".
"Hän on sukunsa suurin lurjus", sanoi Bromel. "Olisin mieluummin
kohdannut hänet, mutta sillä välin voitte tekin kyllä kelvata."
Ritari Bors katsoi häneen hetkisen ääneti. "Lancelot ei ole lurjus,
ja hänen perheensä muita jäseniä, jos laskette niihin kaikki
serkut, kuten minutkin, on niin paljon, ettei heistä voida väitellä
yksityiskohtaisesti. Olen pahoillani, että olette kallistanut korvanne
hänestä levitetyille valheille."
"Enkä ole", sanoi Bromel. "Hän on varastanut erään kokemattoman nuoren
naisen sydämen täällä — voinpa melkein sanoa suojelemattoman naisen,
paitsi sitä suojelusta, jonka minä voin hänelle antaa. Hän aikoo
saattaa tytön häpeään, ellen estä häntä siitä. Älkää pudistako minulle
päätänne tuolla tavalla, ellette halua taistella."
"En ole koskaan ennen tuntenut taistelua näin tarpeettomaksi", vastasi
Bors. "Koko juttu on naurettava. En tiedä, kuka olette, enkä aavista,
kuka se nainen on, jos häntä on olemassakaan. Epäilen, että olette
hieman mieletön."
"Olen ritari Bromel, ja se nainen on Elaine tuolla linnassa."
"Ette suinkaan tarkoita Pelles-kuninkaan tytärtä?"
"Ajattelin teidän tuntevan hänet", sanoi Bromel.
"Tunnen Pelles-kuninkaan", sanoi Bors. "Ehdotan, että menemme sinne
yhdessä ottamaan selville, mikä on hätänä."
"Minne meidän pitäisi lähteä yhdessä?" huusi Bromel. "Ette pääse tämän
sillan toiseen päähän, ellette tapa minua. Olette yhtä petollinen kuin
Lancelotkin. En tahtoisi luottaa kumpaiseenkaan."
"Olen pahoillani, että teistä tuntuu siltä", sanoi Bors, "mutta jos
haluatte saada selkäänne —"
Hän peräytti hevostaan muutamia metrejä ja ratsasti sitten kovaa
vauhtia ritari Bromelia kohti, jonka uljuus oli epäkäytännöllistä
lajia, paitsi kuvitelmissa. Borsia melkein nauratti. Muutamia
työkkäyksiä vain, ja Bromel oli hänen armoillaan.
"En tahtoisi mielelläni tappaa teitä", sanoi hän, "mutta niin käy,
ellette peruuta solvauksianne".
"Peruutan ne, mutta ne voivat ehkä olla tosiakin."
"Huomautin jo olevani pahoillani", toisti Bors aukaisten Bromelin
kypärin nauhat.
"Peruutan ne", sanoi Bromel.
"No, tämä kuulostaa jo paremmalta", sanoi ritari Bors sallien hänen
nousta seisaalleen.
"En huomaa tässä mitään naurettavaa", sanoi Bromel.
"Olette oikeassa", vastasi Bors. "Tässä ei ole teille mitään
naurettavaa. Saatte pitää henkenne vain yhdellä ehdolla: ratsastakaa
suoraan hoviin, hakekaa Lancelot käsiinne ja pyytäkää häneltä
puheitanne anteeksi."
Bromel lupasi — tarjoutuipa vielä vannomaan sen miekkansa kahvan
nimessä.
"Hyvä on", sanoi Bors. "Nyt te lähdette matkalle suoraan tuon sillan
kautta hakemaan Lancelotia."
Hän katseli hetkisen Bromelin matkan edistymistä ja kääntyi sitten
Pelles-kuninkaan linnaa kohti.
* * * * *
Pelles otti hänet vastaan samassa suuressa hallissa, missä Lancelotia
oli huvitettu. Kun Elaine kuuli, että Bors oli Lancelotin serkku,
liittyi hän heihin.
"Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni, ritari Bors", sanoi
kuningas. "Kuinka terveeltä te näytättekään! Toivoakseni ei teitä
pysäytetty tiellä?"
"Ei sillä tavalla, että siitä kannattaisi puhua", vastasi Bors.
"Sillan poikki oli siis mielestänne helppo päästä?" jatkoi kuningas.
"Kyllä. Sillassa ei ole mitään vikaa, vai onko?"
"Ei", vastasi kuningas. "Silta on tyydyttävässä kunnossa. Oletteko
tavannut etevää serkkuanne viime aikoina?"
"Enpä juuri — en mennyt Lonazepiin", vastasi Bors. "Kuulin vain hänen
ja Tristramin kunnostautuneen siellä. Mutta sehän on niin heidän
tapaistaan."
"Oliko Iseult siellä"? kysyi Elaine. "Minunkin piti lähteä sinne isän
kanssa, mutta siitä ei sittenkään tullut mitään."
"Teidän olisi pitänyt matkustaa sinne. Niin, luulen Iseultin olleen
siellä."
"Ritari Lancelot ihailee häntä, vai mitä? Kun hän oli täällä, puhui hän
Iseultista."
"Älkäämme nyt syventykö siihen aiheeseen", sanoi Pelles. "Tyttäreni,
ritari Bors, on hurmaantunut Lancelotiin. Voin sen kertoa teille yhtä
hyvin, ennenkuin hän itse ehtii siitä puhua. Jos tahdotte tehdä minulle
ystävänpalveluksen, taivuttakaa serkkunne olemaan tulematta tänne enää.
En haluaisi, että tyttäreni saattaisi vieläkin itselleen ikävyyksiä
niin mainion miehen kanssa — tarkoitan, ettei hän saattaisi ikävyyksiä
Lancelotille."
"Jos hiemankaan välittäisit perheemme maineesta, isä, et esittäisi
minua ritari Borsille tällaisilla sanoilla. Ihailen kyllä ritari
Lancelotia, mutta kukapa ei niin tekisi?"
"Ihan oikein", sanoi Bors. "Me kaikki jumaloimme häntä."
"Sitä se ei ole — te ette tiedä", sanoi kuningas Pelles. "Kun hän oli
täällä joku aika sitten, puhui tyttäreni hänelle tavattoman rohkeasti
ja suoraan naisen ja miehen keskinäisestä suhteesta — tai oikeammin
läheisimmästä suhteesta, ja ennen hänen lähtöään antoi tyttäreni
hänelle toiveita, kuten luullakseni sanotaan. Koko hovi on epäilemättä
kuullut kerrottavan minua kohdanneesta häpeästä."
"Jos luulette Lancelotin ryhtyvän levittämään juoruja jostakin
naisesta", sanoi Bors, "ette tunne häntä. Tässä tapauksessa hänellä ei
ole edes ollut aihetta salata asiaa. Te olette kohtuuton tytärtänne
kohtaan."
"Olen pahoillani", sanoi Pelles. "Toivoisin olevani väärässä."
"Ritari Bors, kiitän teitä minulle osoittamastanne luottamuksesta",
sanoi Elaine. "On sääli vaivata teitä perheväittelyillämme, mutta koska
isäni on mennyt jo näin pitkälle, pitää hänen mielestäni esittää teille
kaikki ne todistukset, joita hän luulee ratkaiseviksi. Se on ainakin
huvittavaa eikä vahingoita minua ollenkaan."
"Luovutetaan se tehtävä ritari Borsille", sanoi kuningas. "Täällä
naapuristossa asuu muuan ihailtava nuorimies, joka on kosinut
tytärtäni. Eilen hän kertoi minulle erään jutun, jota en voi olla
uskomatta, osaksi senvuoksi, että luotan häneen, mutta pääasiallisesti
siksi, että hänen käytöksensä tukee tätä otaksumaa. Hän kertoi
Elainen ilmoittaneen, että hän on toivottomasti rakastunut ritari
Lancelotiin ja oli tunnustanutkin ritarille intohimonsa ja — minua
hävettää, koska minun vielä pitää lisätä selostukseeni seuraava
olennainen yksityiskohta — sanonut luulevansa, että hän vielä saisi
synnyttää Lancelotille lapsen. Mutta tyttäreni väittää ritari Bromelin
ymmärtäneen hänet kokonaan väärin tai vääristelleen asian, koska ritari
Lancelot ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan häntä. Mutta
Bromel on ihan varma siitä, että serkkunne on jollakin tavoin pelannut
väärin. Hän odottaa sillan luona haastaakseen Lancelotin taisteluun.
Menettelisikö hän niin, ellei hänellä olisi päteviä syitä siihen, mitä
hän kertoi minulle?"
"Hän saattaa olla varma asiastaan, mutta kuitenkin väärässä", sanoi
Bors. "Minä en ainakaan pane suurta painoa hänen arvostelulleen?"
"Tunnetteko hänet?" kysyi Pelles.
"Olemme kohdanneet toisemme. Luulen tuntevani hänet. Hän tarkoittaa
hyvää."
"Koska tunnette hänet", sanoi kuningas. "Voimme ehkä lähettää hänelle
sanan, että hän tulisi tänne päivälliselle. Hän on luullakseni nyt
tuolla sillan luona."
"Eikö siitä tulisikin onnellinen sovinto?" sanoi Elaine.
"Kun vain haluat sitä, isä, voit varmasti —"
"Ratsastin juuri äsken sillan kautta", sanoi Bors. "Hän ei ole siellä."
"Ehkä se onkin yhtä hyvä", sanoi Pelles. "Tämä asia järkyttää häntä
yhtä kovasti kuin minuakin. Elaine, annatko sinä päivällismääräykset,
vai annanko minä?"
"Anna sinä, isä. Teet sen paljoa taitavammasti kuin minä."
"Olen luonanne jälleen kolmen minuutin kuluttua, ritari Bors", sanoi
Pelles ja hävisi näkymättömiin ovesta.
"Otaksun teidän ymmärtäneen", sanoi Elaine. "Isäni on hölmö."
"En ole koskaan ajatellut sitä hänestä."
"Ajatelkaa nyt. Toivon, ettette tappanut Bromelia."
"Ah, en!" sanoi Bors. "Hän koetti vain viivyttää minua, siinä ei ollut
mitään sen vakavampaa. Hänen mieltään vaivaa jokin asia."
"Niin vaivaakin. Mitä teitte hänelle, ritari Bors?"
"Lähetin hänet pyytämään Lancelotilta anteeksi tekemiään syytöksiä."
"Minua koskeviako?"
"Niin."
"Silloin saa koko hovi kuulla sen."
"Se ei juolahtanut lainkaan mieleeni", sanoi Bors. "Erehdyin
lähettäessäni hänet sinne."
"Eikö mitä! Lancelot saa tietää, etten ole unohtanut häntä", sanoi
Elaine. "Rakastan häntä todellakin, ritari Bors, ja juuri siksi Bromel
ja isäni saattavat minut pulaan. Lancelot on syytön kaikkeen muuhun
paitsi omaan viehätysvoimaansa."
"Olen nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin", sanoi Bors. "Lancelot
ymmärtää kyllä. Toivokaamme, ettei ritari Bromel pääse Ginevran
puheille."