Lancelot oli jalkeilla ennenkuin hovikunta oli valmis tarjoamaan
hänelle aamiaista. Elainekin nousi ennen isäänsä. Hän tuli alakertaan,
lihava viiriäiskoira kintereillään, ja näki Lancelotin kävelevän
puutarhassa edestakaisin juuri ikkunan kohdalla.
"Toivon teidän nukkuneen hyvin", sanoi Elaine.
"Mainiosti. Entä te?"
"En ole nukkunut koko yönä."
"Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?"
"Olen ajatellut."
"Ajatellutko?" sanoi Lancelot. "Isänne kertoi minulle teidän menevän
siinä liiallisuuksiin, mutta ei ilmaissut teidän tekevän sitä öisin.
Mitä te ajattelitte?"
"Teitä, ritari Lancelot. Tein kaksi päätelmää teistä. Ja nousin varhain
kertoakseni teille toisen niistä."
"Miksi ei molempia?"
"Ensimmäisen jälkeen haluaisitte tuskin kuunnella toista."
"Millainen on ensimmäinen?"
"Rakastan teitä, ritari Lancelot."
"Te tarkoitatte —"
"Juuri sitä. Koska ette ehkä tule tänne enää ikinä, otaksuin parhaaksi,
että kerron sen teille. Ellette rakasta minua, en joudu sen huonompaan
asemaan, ja kaikissa tapauksissa tahdon mielelläni ilmaista sen
teille... Oletan, ettette todella rakastakaan minua?"
"Puhuakseni suoraan", sanoi Lancelot, "niin en".
"En ehdotakaan avioliittoa", sanoi Elaine. "Vaatisin silloin tietysti
liikaa. Mutta vain lempenne vähäksi aikaa?"
"En voi."
"Ettekö koskaan?"
"En koskaan."
"No niin, en aio luopua ajattelemasta teitä. Se kai on teille
samantekevää?"
"Olen pahoillani tämän vuoksi", sanoi Lancelot.
"Teidän ei tarvitse olla. Tällaistahan saattaa tapahtua vaikka kelle."
Hän kumartui taputtelemaan vieressään seisovaa viiriäiskoiraa. Lancelot
puolestaan katseli hänen auringon valaisemaa tukkaansa.
"Käyttäydyn tuskin soveliaasti huomauttaessani siitä", sanoi Lancelot,
"mutta te olette kiihoittanut uteliaisuuttani. Sanoitte tehneenne
toisenkin päätelmän."
Elaine suoristautui ja nauroi. "Niin, olen pahoillani, että olette
rakastunut Ginevraan."
"Kuka kertoi minun olevan?"
"Se tekee pulmani ratkaisun niin vaikeaksi minulle — ymmärrätte kai
sen?"
"Minkä pulman, Elaine?"
"Hyväinen aika, sen pulman, kuinka voittaisin rakkautenne — tai teidät.
Luullakseni en minäkään voi saada kaikkea."
Kuningas Pelles tuli ovesta niin nopeasti, että hänen jalkansa
luiskahtivat, ja hän horjui, ennenkuin saavutti jälleen tasapainonsa.
"Olen pahoillani, että tulen näin myöhään, ritari Lancelot. Määräsin,
että aamiaisenne piti olla valmiina puoli tuntia sitten, mutta he eivät
herättäneet minua ajoissa. Mutta nyt se on jo pöydällä älkääkä missään
tapauksessa menettäkö minuuttiakaan. Milloin teidän pitää tavata
Arthur?"
V
Lancelot ja Arthur ratsastivat turnajaispaikkaa kohti tasangon laitaa
pitkin metsän varjossa. Tasangon poikki vei toinenkin polku Lonazepiin
päin, ja polun takaa alkoi toinen metsä. Auringonpaisteessa he
saattoivat nähdä pari asestettua miestä, joiden välissä ratsasti nainen.
"Nuokin henkilöt ovat matkalla turnajaisiin", sanoi Arthur.
"Ovat varmasti", sanoi Lancelot.
"En tunne vaakunaa", sanoi kuningas, "ja näin kaukaa on mahdotonta
nähdä, kuka tuo nainen on. Hänen tukkansa on musta."
"Niin onkin", myönsi Lancelot. "Hän on Iseult. Toinen ritari lienee
Tristram, ja koska toinenkin näyttää yhtä voimakkaalta, luulen häntä
saraseeni Palomidekseksi, Iseultin toiseksi rakastajaksi."
"Et suinkaan tarkoita, että hänellä on kaksi samalla kertaa?" kysyi
Arthur. "Jos olisin sen tiennyt heistä —"
"Ah, en!" vastasi Lancelot. "Tristram on hänen rakastajansa, mutta
Palomides jumaloi häntä ja luulen häntä jalommaksi mieheksi, jos muuten
on eroa, koska hän ei saa mitään korvausta — eikä vastedeskään saa."
"Iseult ei tietystikään voi herättää toiveita saraseenissa", sanoi
Arthur.
"Siinä on sittenkin jotakin", sanoi Lancelot. "Epäilenpä, koettaako
Tristram kovastikaan kääntää häntä oikeaan uskoon. Mutta jos Palomides
vaihtamalla uskontoaan voisi voittaa Iseultin omakseen, tunnustaisi hän
syntinsä ensimmäiselle tapaamalleen papille. Mutta kristitty tai ei,
hän on silti ihmeellinen ritari."
"Olen kuullut sanottavan Iseultia tavattoman kauniiksi", sanoi Arthur.
"Hän onkin kaunis, mutta oma puolisonne on paljon suloisempi."
He ratsastivat muutamia minuutteja äänettöminä.
"Olet siis nähnyt hänet?" kysyi Arthur.
"Olen nähnyt heidät molemmat", vastasi Lancelot.
"Itse olen nähnyt vain Ginevran", sanoi Arthur. "Minkä näköinen Iseult
on?"
"Hänen tukkansa on musta, kuten huomasittekin, ja hänen ihonsa on
valkoinen. Hänellä on huomiotaherättävät siniset silmät. Pitkät tummat
silmäripset. Ne näyttävät kosteilta, ikäänkuin uisivat."
Nyt he ratsastivat jälleen parisataa kyynärtä ääneti.
"Haluanpa melkein ratsastaa tuon seuraavan kentän poikki", sanoi
Arthur, "ja lausua molemmat ritarit tervetulleiksi turnajaisiimme".
"En tekisi sitä, jos olisin sijassanne", sanoi Lancelot. "Jos
tervehditte heitä nyt, on teidän pakko ratsastaa matkan loppu heidän
kanssaan, jolloin muut turnajaisiin saapuneet loukkautuvat kuullessaan
teidän kunnioittaneen paria taistelijaa suojeluksellanne, kahta
muukalaista, joista toinen on saraseeni."
"Olet tapasi mukaan ihan oikeassa, Lancelot. Silloin on parasta,
ettemme ilmaise heille, keitä olemme. Olen sellaisella tuulella,
että tahdon liittyä heidän seuraansa tuntemattomana, kypärinsilmikko
ummessa, lausua kohteliaisuuteni naiselle ja hänen molemmille
rakastajilleen ja ratsastaa sitten heidän edellään."
"Jos ratsastatte noiden miesten luo kypärinsilmikko ummessa ja jos
vielä kaiken lisäksi puhuttelette naista ilmaisematta itseänne ensin
Tristramille, aloitatte turnajaiset siinä paikassa. Tristram tai
Palomides heittää teidät maahan satulasta."
"Tokkohan", sanoi Arthur. "Mutta minäpä pidänkin varani."
Hän ohjasi hevosensa kentälle iskien kannukset sen kylkiin.
"Jumalan nimessä, Arthur!" huusi Lancelot kiiruhtaen hänen jälkeensä.
"Ajatelkaa, mitä teette! Vaikka voisittekin käsitellä noita miehiä,
loukkaisitte Iseultia. Mutta ellette halua kunnioittaa häntä, ajatelkaa
sentään hieman Ginevraa. Tämä ei tuottaisi hänelle vähääkään kunniaa.
Ja paholainen vain tietää, mitä etuja siitä saatte. Katkenneen niskan
ehkä."
"Tulen takaisin tuossa tuokiossa", vastasi Arthur. "Tarkoitukseni on
hyvä, eikä kukaan ymmärrä sitä väärin."
"Olen seurannut teitä silloinkin, kun olitte järkevä", sanoi Lancelot.
"Minun pitää auttaa teitä nytkin."
Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen
miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan
ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen
kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat
hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa
vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista
Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti
molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita.
"Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän.
"Hyvää huomenta", vastasi Iseult.
Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle.
"Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus
koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää
ympäri!"
Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin.
Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.
"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään
haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni
siihen."
Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden
kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen
onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan
Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut
sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän
satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti.
Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla
huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin
syrjään.
"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin
helposti?"
"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut
kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan
samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa
asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti
pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen
ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he
hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan
valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."
"Mitä tarkoitatkaan?"
"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen
samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen
anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata,
kuka toinen oli."
"Kuka sitten?"
"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."
"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia
tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."
"Se mies oli Arthur", sanoi Tristram.
"Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?"
"Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän."
* * * * *
Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa.
"Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin.
"Keitä tarkoitatte?"
"Tristramia ja Iseultia."
"Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen
tarpeeksenne heistä koko iäksenne."
"Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä
tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen."
"Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi."
"Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin,
mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän
luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi."
"Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne."
"Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä
yksinäni".
"Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot,
"että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä
hengissä takaisin".