Kuningas Pelles oli ylpeä mies, mutta Lancelotia kohtaan hän osasi
käyttäytyä oikein. Linna oli poikkeuksellisessa kunnossa, kun tämä
kuuluisa ritari ratsasti pihalle. Hän tuli sinne Arthurin asioissa.
He taluttivat hänen hevosensa pois, auttoivat häntä varustusten
riisumisessa ja opastivat hänet hallin nurkkaan, missä hän ja hänen
isäntänsä saattoivat puhella vapaasti. Kun Arthur lähetti Lancelotin
viemään viestejä, supistui väittely hyvin vähään, mutta Pelles pitkitti
neuvottelua illansuuhun saakka, jolloin palvelijat toivat sinne
kynttilöitä ja järjestivät huoneen illallista varten.
"Tyttäreni, joka toimii emäntänä pöydässäni", sanoi kuningas Pelles,
"tulee tänne heti. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotamme
häntä."
"Tyttärennekö?" kysyi Lancelot. "Olette onnellinen. Hän on siis
tarpeeksi vanha hallitsemaan taloanne?"
"Hän toimii emäntänä pöydässä", sanoi Pelles. "Hän on vain
kaksikymmenvuotias, toisissa asioissa nuori, mutta toisissa taas liian
vanha. Toivoisin tietäväni, mitä hänelle tekisin. Hänen äitinsä kuoli
neljä vuotta sitten. Elaine ajattelee liian paljon."
"Elaine! Kaunis nimi!"
"Se kelpaa kyllä", sanoi kuningas.
"Ja hänkö ajattelee liikaa?"
"Hän ei halua mennä naimisiin. Sallisin hänen itsensä valita miehen
itselleen, mutta hän sanoo, että koko aviosääty, kun sitä tarkastellaan
järkevästi, on epämiellyttävä."
"Hän tahtoo ehkä mennä nunnaluostariin", sanoi Lancelot.
"Olen ehdottanut sitäkin, mutta hän sanoo, ettei hänen luonteensa
sovi hengelliseen elämään, ja minäkin epäilen samaa. Pidän hänestä
äärettömästi, mutta hän on hankala lapsi."
"Näin hyvin varustetussa kodissa", sanoi Lancelot, "on hänellä vähän
tehtävää. Ehkä hänen on pakko ajatella jonkun paremman tehtävän
puutteessa."
"Ah, en tiedä sitä!" sanoi Pelles. "Täällä tapahtuu paljon
kaikenlaista, ja minä jaan niin paljon siitä hänen kanssaan kuin hän
suinkin vain sallii. Me metsästelemme metsästyskautena ja vien hänet
useimpiin turnajaisiin. Hän oli viime vuonna läsnä niissäkin, joissa
tapettiin mies."
"Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä",
sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne
vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne."
"Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi
tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset.
Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla."
"Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?"
Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen.
"Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme."
"Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla
oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet
paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin
pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli
leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten
silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei
poikamaiselta.
"Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin
nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin
viisikymmenvuotiaaksi."
"Lady —", aloitti ritari Lancelot.
"Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen.
"Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte
sanoa, ritari Lancelot?"
"Soisin ansaitsevan! mainetta, mutta pelkään, että lady —"
"Eipähän kuin Elaine", keskeytti Elaine.
"— pelkään, että Elaine on liian hyväntahtoinen".
"Mutta ettehän te ole viisikymmenvuotias, vai oletteko?"
"Vain puolet siitä."
"Siinäkin on jo tarpeeksi ikää miehelle."
"Ritari Lancelot, olen suunniltani häpeästä", sanoi kuningas Pelles.
"Tyttäreni on —"
"Hän on viehättävä", jatkoi Lancelot. "Hän on kaikkea sitä, mitä
tyttärenne pitääkin olla."
"Hyvä—!" sanoi Pelles.
"Teidän kai ei aina tarvitse olla matkoilla?" kysyi Elaine. "He kai
sallivat teidän oleskella hovissakin joskus?"
"Minne tahansa Arthur meidät lähettää, mutta enimmäkseen tietysti
oleskelemme Camelotissa. Olen nyt matkalla tapaamaan kuningasta —
aiomme ratsastaa Lonazepin turnajaisiin. Sanoin juuri äsken isällenne
toivovani, että tekin esiintyisitte siellä muiden aatelisnaisten
joukossa."
"En pitäisi mistään enempää. Lähdemmekö, isä?"
"Hyväinen aika, kun kysyin sinulta, et tahtonut!"
"Ah, tämäkö se olikin? Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Niin
todellakin! Keitä aatelisnaisia sanoittekaan sinne tulevan, ritari
Lancelot?"
"Kaikki hovinaiset."
"He ovat kai hyvin kauniita?"
"Yksi heistä", vastasi Lancelot. "Erästä, joka varmaan tulee sinne,
sanotaan, että hän on maailman viehättävin kaunotar."
"Olen kuullut, että Ginevra on suloinen", sanoi Elaine.
"Kuningatar ei halua katsella turnajaisia", sanoi Lancelot. "Hän on
juuri toipumaisillaan vaikeasta taudista. Tarkoitin Iseultia."
"Iseultiako? Ritari Tristramin Iseultiako? Eihän hän kuulu hoviin."
"Hän vierailee maassa", sanoi Lancelot, "ja Tristram ottaa varmasti
osaa turnajaisiin".
"He ovat kuuluisia rakastavaisia!" huudahti Elaine. "En toivonut
koskaan näkeväni heitä. Mutta silloin minulla ei ollut toivoa nähdä
teitäkään, ritari Lancelot."
Kuningas Pelles sanoi tiukasti palvelijoille: "Ritari Lancelot haluaa
hieman enemmän paistia. Ehkä se on paremmin valmistettua tällä kertaa,
ritari Lancelot."
"Ei lisää paistia, kiitoksia vain."
"Eivätkö he olekin?" kysyi Elaine.
"Ketkä sitten ja mitä he ovat?" sanoi kuningas Pelles.
"Aioin kysyä ritari Lancelotilta, eivätkö Tristram ja Iseult olekin
ihmeellisiä rakastavaisia."
"Kuinka ritari Lancelot sen tietäisi? Ja vaikka hän tietäisikin, ei
sinun sovi kysyä sitä häneltä. Luulen ritari Lancelotin haluavan hieman
enemmän viiniä, tytär."
"Haluatteko?" kysyi Elaine.
"Ei, lisää viiniä, kiitoksia, vain."
"Te tietysti tunnette heidät henkilökohtaisesti?" kysyi Elaine.
"Tunnen heidät", vastasi Lancelot. "He näyttävät herättävän
harrastustanne."
"Äärettömästi! He ovat maailman onnellisimmat ihmiset."
"He ovat varmasti erinomaisia", sanoi Lancelot, "mutta en ole koskaan
kuullut heitä ylistettävän tällaisilla sanoilla".
"Ah niin! He todella elävät. Jos vain luulisin voivani —"
"Tytär!" sanoi kuningas Pelles.
"Sanoitko jotakin, isä?"
"Sinä unohdat itsesi. Unohdat vieraammekin."
"Ritari Lancelotinko? Hyväinen aika, minähän puhuin hänelle!"
"Niin teitkin, mutta puheesi ei ollut sopivaa eikä huvittavaakaan."
"Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä
tyttärenne on sanonut, miellyttää minua."
"Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin
rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin
itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista."
Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään.
Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin.
Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen.
"Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine.
"Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin."
"Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa",
sanoi Elaine.
"Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti.
"Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan
ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa
melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin
olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole
täydellisesti onnellisia."
"Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai
mitä?"
"Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon
he menettävät."
"Olen hyvin typerä. En käsitä heidän menettävän mitään."
"Herrainen aika, he ehkä tuntevat olevansa luodut toisilleen, ja
näyttääkin siltä kuin he olisivat. Mutta sitten, mitä varten kuningas
Mark luotiin? Iseult on hänen vaimonsa kaikissa tapauksissa. Eivätkä he
sitäpaitsi voi koskaan saada lapsia."
"Haluavatko he niitä?"
"En voi kuvitella, ettei ihminen rakastuttuaan halua niitä", vastasi
Lancelot.
"Ettekö voi kuvitella sellaista mistään ylevistä rakastavaisista?"
kysyi Elaine.
"En kestään."
Nyt oli Elainen vuoro tuijottaa häneen — niin tiukasti, että Lancelotin
oli pakko katsoa syrjään ja vedota Elainen isään.
"Eikö asia olekin niin, kuningas Pelles?"
Kuningas nousi.
"Epäilemättä — tietysti se on niin. Kutsummeko mestarilaulajan
laulamaan meille, ritari Lancelot? Vai siirrymmekö tuon ikkunan luo
huvittelemaan? Keskustelut tässä talossa eivät ole syvällisiä, mutta
mestarilaulajassakaan ei juuri ole kehumisen varaa. Kaipaamme täällä
hovin etuoikeuksia."
"Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot.
"Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole
sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi."
Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti
Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi
viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon,
jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan
pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta,
etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne
alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä.
Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä.
"Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas.
"Onpa todellakin", myönsi Lancelot.
"Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine.
"Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin."
"Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine.
He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään.
"Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy
teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät".
"Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles.
"Tristramista ja Iseultista, isä. Eivätkö he juoneet jotakin
taikajuomaa? Melko hauskaa tehdä sellaista, mihin on pakko, mistä ei
voi väitellä eikä tarvitse vastata. Ja erittäinkin silloin, kun tekee
sen mielellään kaiken uhallakin."
"Tuo tarina ei ole tosi", sanoi Lancelot. "Tristram sanoi niin minulle."
"Tahtoisin, että kertoisitte minulle jotakin Ginevrasta", sanoi Elaine.
Lancelot hypähti istuimeltaan.
"Koska en saa nähdä häntä turnajaisissa."
Lancelot istuutui taas paikalleen.
"Onkohan kuningattaresta mitään muuta kerrottavaa sen lisäksi, mitä
jokainen tietää?"
"Onko siis olemassa jotakin, mitä jokainen tietää?" kysyi Elaine.
"Kaikki tietävät, että hän on kuningatar", vastasi Lancelot. "Ja jos he
ovat katselleet häntä, tietävät he hänet kauniiksi."
"Iseultiakinko kauniimmaksi?"
"Hänen kauneutensa on erilainen. Ginevran olemus kohottaa muita."
"Arthur on luullakseni juuri siksi niin suuri kuningas", sanoi Elaine.
"Vai oliko hän jo suorittanut kuuluisimmat tekonsa ennen menoaan
naimisiin Ginevran kanssa?"
"Tytär, en voi sallia tämän jatkua", sanoi hänen isänsä. "Keskustelusi
tänä iltana on loukannut minua, kuten olen jo ennenkin huomauttanut.
Nyt minun täytyy kieltää kaikki vallaton väittely kuningas Arthurista.
Hänestä puhuminen siten kuin olet tehnyt ei ole koskaan soveliasta ja
kaikkein vähimmän ritari Lancelotille, joka on hänen paras ystävänsä."
"Mutta, isä", sanoi Elaine, "minunhan täytyy tehdä nämä kysymykset
jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää asiat. Jos olisit sallinut
minun matkustaa hoviin katselemaan maailmaa, olisin saanut vastaukset
niihin jo aikoja sitten. Tietysti Ginevralla on kyky innoittaa miehiä.
Mutta Arthur oli jo maineensa kukkuloilla mennessään naimisiin. Tahdon
vain tietää, mitä Ginevra voi tehdä sellaisen verrattoman miehen
hyväksi. Sen kysyminen ei ole mitään uskottomuutta, vai onko, ritari
Lancelot?"
"Hän oli kuuluisa mies, kun Ginevra meni naimisiin hänen kanssaan",
vastasi Lancelot. "Ja nyt hänen mielestäni pitäisi olla vielä parempi,
koska Ginevran rakkaus on kuulunut hänelle."
"Pitäisi olla, mutta onko hän?" kysyi Elaine, "Ja edellytättekö te,
ettei hän enää omista Ginevran rakkautta?"
"Toiset miehet eivät näytä tarvitsevan niin paljon innoitusta kuin
toiset", vastasi Lancelot. "Tarkoitan juuri sitä. Vaikka Arthur
ei olisi koskaan kohdannutkaan Ginevraa, olisi hän silti ollut
erinomainen."
"Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine.
"Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot.
Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja
kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin
mielestä hyvin kaunis.
"Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi
kuningas.
"Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt
tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin
miellyttävä, etten hennonnut lähteä."
"Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille
vain sopii."
"Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine.
"Se ei ole tarpeellista, tytär."
"Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista".