"Teidän pitää myöntää, että olen rakastanut teitä uskollisesti", sanoi
ritari Bromel.
"Minä myönnänkin sen", vastasi Elaine. "Te tulette alituisesti tänne
isäni linnaan, vannotte, että sydämenne on murtunut ja uskottelette,
että se mahdollisesti paranee, jos vain menen naimisiin kanssanne.
Ajattelette, että minun pitäisi vastata siihen kiitoksillani ja
ruumiillani. Tuo aate on hullunkurinen, että mies voi hankkia itselleen
naisen, toistamalla alituisesti, kuinka kiihkeästi hän haluaa naista
omakseen. Ritari Bromel, en aio teeskennellä kiitollisuutta. En tahdo
kiittää teitä sen tarjoamisesta, mistä te tiedätte minun olevan
piittaamatta."
"Olette tuskin kohtelias", vastasi ritari Bromel, "ja ellen olisi
houkkio, jättäisin teidät nyt. Mutta rakastan teitä, siinä koko juttu,
eikä kukaan luovu rakkaudestaan, ennen kuin hänen on pakko."
"En rakastu koskaan teihin", sanoi Elaine. "Luopukaa siitä nyt ja
hakekaa joku toinen tyttö. Olette vielä nuori, mutta aika kuluu,
ja jos te haaveilette kodista ja perheestä, pitää teidän toteuttaa
aikomuksenne nopeammin. Olette tuhlannut kolme vuotta."
"Ettekö tekin kaipaa kotia ja perhettä?" kysyi ritari Bromel. "Luulisin
jokaisen naisen ikävöivän niitä."
"Bromel, olette kiltti poika, mutta jokainen lisäämänne sana tuo
minulle vain uudestaan varmuuden siitä, etten saa menettää sydäntäni
teille. Te poikkeatte asiasta. Ei, en halua kotia, eikä minulla tällä
hetkellä ole mitään kunnianhimoa varustaa ainoatakaan miestä perheellä.
Te ajattelette, että olen jo tarpeeksi vanha, voidakseni tuntea
sukupuoleni vaatimukset ja äidillisen vaiston. Olen onnellinen isäni
kanssa täällä, ja lasten synnyttäminen on ymmärtääkseni vastenmielinen
kokemus."
"Toivoisin, ettette puhuisi niin", sanoi Bromel. "Se on rivoa ja
raakaa, enkä huomaa siinä mitään järkeä. Mistä saatte sellaisia
mielipiteitä? Te tahraatte vielä mielenne."
"Tuoliako, mitä sanoin sukupuolesta ja lapsista?"
"Niin."
"Hyväinen aika, minähän sain sen teiltä. Te vihjailette aina niihin.
Tietysti on mieleni tahraantunut. Jos rakastaisin teitä, menisin
naimisiin kanssanne, ja me saisimme nuo lapset, mutta te olette tehnyt
minusta niin itsetietoisen, että epäilen, kykenenkö milloinkaan
rakastumaan keneenkään."
Ritari Bromel meni tornin ikkunan luo ja katsoi linnanpihalle. Hän
seisoi selin Elaineen. Liian lihava viiriäiskoira heräsi unestaan
Elainen tuolin vieressä ja käveli huoneen poikki tarkastelemaan, mitä
ritari Bromel katseli. Elaine istui katsellen noita molempia selkiä.
Sitten hän katseli käsiään ja tarkasteli muuatta sormeaan.
"Ellette olisi kiusannut minua, olisimme voineet olla hyviä ystäviä."
Kuullessaan hänen äänensä viiriäiskoira palasi hänen luokseen ja nukkui
jälleen. Ritari Bromel ei liikahtanut ikkunan luota. Elaine ryhtyi
jälleen jatkamaan koruompelustaan.
"Isänne miehet ovat kovassa touhussa", sanoi ritari Bromel. "Siellä on
todellinen meteli."
"Niin, hän käski isännöitsijän laittaa talon hyvään kuntoon. Ritari
Lancelot tulee tänne."
Ritari Bromel kääntyi häneen päin.
"Ah, tuleeko hän tänne? Milloin sitten?"
"En tiedä, mutta isäni odottaa häntä piakkoin."
"No niin, en tietysti voi kilpailla ritari Lancelotin kanssa."
Elaine nauroi hänelle.
"En olisi mustasukkainen, jos olisin te. En ole koskaan nähnyt ritari
Lancelotia, ja hän on isäni vieras eikä minun. Hän on sitäpaitsi
Ginevran rakastaja."
"En usko sitä juttua", sanoi Bromel, "ja jos uskoisinkin, en toistasi
sitä. Kuningatar on jalo nainen ja kuningas hieno mies."
"Ei kukaan epäilekään sitä."
"Lancelot on kohteliaisuuden sielu", jatkoi Bromel. "Hän ei ole koskaan
elämässään tehnyt mitään alhaista."
"Olen varma siitä, ettei hän koskaan olekaan."
"Siinä tapauksessa teidän ei sovi puhua sellaista."
"En todennäköisesti mainitsekaan tästä aiheesta teille enää. Se näyttää
panevan teidät unohtamaan, että olette vieras isäni talossa, ilman
minkäänlaista valtaa komentaa minua."
"Olette oikeassa. Käyttäydyin huonosti", sanoi Bromel, "mutta ei kukaan
saa parjata kuningatarta, Arthuria eikä Lancelotia. Pidän teistä
liian paljon voidakseni nauttia lisäytyvästä tottumuksestanne puhua
huolettomasti. Minun on pakko vastustaa sitä teidän itsenne vuoksikin."
Viiriäiskoira heräsi jälleen ja katsoi häneen.
"Bromel, jos tulitte tänne tänä iltapäivänä taivuttamaan minua,
valitsette omituisia väitteitä. Voin kuvitella mielessäni tarkasti
tuollaisen kodin, jota minun mielestänne pitäisi ikävöidä — te
hallitsisitte minua ja lapsia ja määräisitte meidän ajatuksemmekin.
Mutta koska en ole vaimonne, käytän vapauttani hyväkseni sanomalla
teidän saapuvilla ollessanne, että Lancelot ja Ginevra rakastavat
toisiaan ja että he ovat maailman parhaita ihmisiä, kuten Arthurkin."
"Siinä ei siis mielestänne ole mitään väärää, että kuningatar rakastaa
Lancelotia?"
"Vaikka en vielä olekaan nähnyt Lancelotia, kuten kerroin teille,
otaksun kuitenkin, ettei Ginevra ole erehtynyt."
"Minun on parasta lähteä pois", sanoi Bromel. "Emme nähtävästi pääse
yksimielisyyteen, vaan voimme ehkä menettää maitiimme."
"Ehkä olette oikeassa", sanoi Elaine. "Kun tulette jälleen, ritari
Bromel, muistakaa, että asia on ratkaistu."
"Asiasta on tuskin vielä alettu keskustellakaan"; vastasi Bromel. "Aion
mennä naimisiin kanssanne."
"Varokaa tuota portaiden tiukkaa mutkaa mennessänne alakertaan!" sanoi
Elaine. "Kivi on kulunut ja liukas."
Viiriäiskoirakin tuli portaiden yläpäähän ja seisoi Elainen vieressä.