I
Kahdesti elämässään sai Lancelot naiselta lemmenpyynnön. Kahdelta ihan
erilaiselta naiselta, joita molempia nimitettiin Elaineksi. Mutta kuten
koko maailma tietää, ei Lancelot välittänyt mistään naisesta, paitsi
Ginevrasta.
Selostakaamme jälkimäinen tapahtuma ensin. Keski-ikäisenä hän saapui
Astolatin ritarin Bernardin taloon, ja, ritarilla oli tytär. Häntä
nimitettiin Elaine Puhtaaksi hänen ulkomuotonsa vuoksi ja siksi, ettei
hän tiennyt mitään maailmasta. Tästä Elainesta me tavallisesti kuulemme
kerrottavan. Vanhat kirjat kertovat hänen rakastaneen Lancelotia
parantumattomasti ja kuolleen siitä. Heidän erohetkellä lausumansa
sanat on kirjoitettu muistiin.
"Tahtoisin teidät miehekseni."
"Kiitän teitä", sanoi Lancelot, "mutta minusta ei milloinkaan tule
aviomiestä".
"Silloin, kaunis ritari, tahdotteko ruveta rakastajakseni?"
"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi Lancelot. "Teidän sukunne ei pitäisi
siitä."
"Silloin valitettavasti", sanoi Elaine, "täytyy minun kuolla
rakkaudesta".
"Älkäähän nyt", sanoi Lancelot. "Olisin ehkä mennyt naimisiin ennen
tätä, jos vain olisin mukautunut siihen. Nyt se on liian myöhäistä.
Mutta koska se herättää teissä sellaisia tunteita kuin sanotte, tahdon
tehdä voitavani. Kun menette naimisiin — ah, kyllä te menette — lupaan
osan maistani teille ja perillisillenne, ja niin kauan kuin elän,
tahdon olla uskollinen ritarinne."
"Ei", sanoi Elaine, "ei, jollette tahdo mennä naimisiin kanssain tai
ruveta rakastajakseni".
"Sorea neito", sanoi Lancelot, "näistä molemmista asioista on minut
vapautettava".
Kun hän sanoi voineensa ehkä mennä naimisiin ennenkin, ei hän ajatellut
Ginevraa. Hän muisteli nuoruuttaan. Silloin oli ollut toinenkin Elaine,
Pelles-kuninkaan-tytär. Hänkin oli tarjonnut itsensä, sydämensä ja
ruumiinsa, ja vaikka Lancelot alussa olikin vastannut kieltävästi,
väsyi hän lopulta sen toistamiseen. Galahad oli heidän poikansa.
Galahadin äiti oli ylhäistä sukua. Kuningas Pelles oli pyhän graalin,
Kristuksen ehtoollisastian säilyttäjä ja Arimatian Josefin läheinen
sukulainen. Mutta tätä pidetään vain taruna.
Monta tarua liittyy kuningas Pellekseen, ja muutamat niistä tuskin
sopivat hurskaaseen sukuun kuuluvan miehen arvolle. Sanotaan
esimerkiksi hänen päättäneen olla naittamatta tytärtään kenellekään,
paitsi maailman kuuluisimmalle ritarille, ja tyttärenkin vaatimukset
aviomieheen nähden olivat yhtä ankarat. Mutta kuinka kuningas voisi
tietää, kuka oli kuuluisin? Läheisyydessä sattui asumaan muuan
aatelisnainen, kaunis mutta onneton nainen, joka oli suljettu torniin.
Eräs noita oli pitänyt häntä siellä viisi vuotta upotettuna variin
veteen, eikä hän milloinkaan pääsisi pois sieltä, ennenkuin maailman
paras ritari tulisi ja tarttuisi hänen käteensä. Kuningas Pelles sääli
tätä naista, joka kuitenkin saattoi kelvata ritarillisuuden puntariksi.
Kun kaunis ritari Gawaine saapui tornille, piti kuningas häntä tarkasti
silmällä. Aatelisnainen oli vieläkin ahdingossa, kun Gawaine ratsasti
pois. Mutta kun Lancelot tuli, avautuivat ovien lukot ja salvat
itsestään, ja nainen pääsi heti hädästään, kun Lancelot tarttui hänen
käteensä. Vaikka hänen sanotaan sillä hetkellä olleen alastoman kuin
neulan, ei viisi vuotta kestänyt kiehuttaminen ollut vaikuttanut
mitään pahaa, ja ritari Lancelotin mielestä hän oli kaunein nainen,
mitä hän milloinkaan oli tavannut, paitsi kuningatar Ginevraa. Hänen
mielipiteensä tuntuu joutavalta. Mutta koko tämä juttu on keksitty.
Kerrotaan myös kuningas Pelleksen valinneen Lancelotin toisella
tavalla, louhikäärmeestä hautaholvissa saavutetun voiton perusteella.
Oli näet muuan hautaholvi ja siinä kultaisin kirjaimin seuraavat
sanat: "Tänne tulee kuninkaalliseen sukuun kuuluva leopardi ja surmaa
tämän käärmeen. Ja tämä leopardi siittää leijonan, ja tämä leijona
on kaikkia muita ritareita etevämpi." Kuningas päätti liittää tämän
leopardin perheeseensä ja leijonankin, luonnollisesti. Lancelot surmasi
louhikäärmeen. Silloin kuningas kysyi hänen nimeään, mutta hän tiesi
sen jo Lancelotin tavasta tappaa louhikäärmeitä. Mutta louhikäärmeestä
ei ole sen parempia takeita kuin korvennetusta aatelisnaisesta.
Lopuksi kerrotaan kuningas Pelleksen ja hänen tyttärensä joutuneen
jonkinlaisiin vaikeuksiin koettaessaan saada selville näiden
ennustusten totuutta. Koska Lancelot oli uskollinen Ginevralle,
pakottivat he perheloihtijan lumoamaan hänet niin että Elaine näytti
hänestä rakastetulta naiselta ja hän vietti yön Elainen sylissä.
Aamulla oli lumous haihtunut. Ensi vimmassaan Lancelot aikoi tappaa
tytön, joka oli pettänyt hänet, mutta tyttö polvistui ja rukoili häntä
vedoten toivottomaan rakkauteensa. Hän oli hyvin kaunis, ja asian
korjaaminen oli sitäpaitsi liian myöhäistä. Tämä on lähempänä totuutta,
mutta mitään loihtijaa ei ollut, eikä kuningas Pelles ollut sekaantunut
asiaan.
Hyvä on mainita näistä taruista, koska ne tunnetaan, ja ellemme
varoittaisi lukijaa, voisi hän ryhtyä etsimään niitä tästä kirjasta.
Mutta me kerromme tarinan, niinkuin se tapahtui omassa maailmassamme,
samanlaisille ihmisille kuin mekin olemme tai vain hieman paremmille
— tämän tarinan siis sellaisena kuin se oli, ennenkuin runoilijat
irroittivat sen alkuperästään ja käyttivät sitä kaukaisten ja
salaperäisten asioiden kuvailemiseen. Vaatimattomassa muodossaan sillä
oli oma tarkoituksensa. Tässä emme kerro mitään graalista, Arimatian
Josefista, pyöreästä pöydästä tai Excaliburista; me rajoitamme
selostuksemme näiden kuuluisien haaveiden pelkkiin ituihin, sellaisina
kuin ne olivat, ensimmäisiin vaatimattomiin seikkailuihin, elämään sen
kehittyessä runoudeksi.
Kertomus alkaa, kun Arthur, Ginevra ja Lancelot olivat nuoria. Neljä
vuotta Arthurin häiden jälkeen, määritelläksemme ajankohdan. Kolme
naista ja muuan yhteensattuma kuuluvat juoneen. Kun Elaine Puhdas
tarjosi rakkautensa ja Lancelot kieltäytyi siitä, oli hän kokenut mies
ja varuillaan.