GASTON, (itsekseen): Kyllä minä jo tiedän hänen salaisuutensa,
säilyttäkäämme omamme.
MARIE, (kaataen kahvia): Haluatko väkevää?
GASTON, (nuuskien oikealle): Se löyhkää tänne asti.
MARIE: Mitä?
GASTON: Olkaamme viisaat.
MARIE, (kohottaa ääntään): Mitä?
GASTON, (huutaen): Mutta mitä sinä tahdot?
MARIE, (kovemmin): Minä kysyn sinulta tahdotko väkevämpää.
GASTON, (samaten). Tietysti (Marie kaataa) tahdoin sanoa, en.
MARIE: No, sitä pahempi, nyt on liian myöhäistä, kahvi on kaadettu ja
se tulee juoda, kuka tietää ehkä se tekisi sinut vähän herttaisemmaksi.
GASTON, (tarttuu hänen käteensä): Herttaiseksi, enkö sitten ole
herttainen? Sano, puhu, oletko nähnyt jossain -- jonkun, josta pidät --
jota rakastat enemmän kuin minua?
MARIE: No mitä vielä!
GASTON, (heltyen): Eihän niin -- ethän, rakastathan omaa Gastoniasi,
häntä yksin jakamattomasti. Marie aina viaton ja puhdas -- eikö totta,
mitä? (suutelee häntä kädelle).
MARIE: Mutta mitä sinä puhut -- oletko mustasukkainen -- varo, varo!
viisaat sanovat sen tuottavan onnettomuutta!
GASTON: En, en, en -- mustasukkainen, eihän minulla ole sitä vikaa,
senhän hyvin tiedät -- --
MARIE: Niin sinä olet virheetön!
GASTON, (huudahtaa): Ah! (hän tarttuu Marien hihaan ja vie sen liki
nenäänsä).
MARIE, (pelästyy): Mikä sinulle tuli?
GASTON, (nousee ylös ja itsekseen): Ja hänen pukunsakin haisee
sikarille.
MARIE: Sanani kautta, sinä olet hullu!
GASTON, (menee Marien luo): Olen virheetön sanot -- -- -- mutta
miellyttääkseni sinua minulla pitäisi olla virheitä!
MARIE: Mitä sinä sanot?
GASTON: Niitä on kyllä kurjia olentoja, jotka sallivat itsellensä mitä
tahansa -- - minä en pidä niistä -- jotka ihailevat tupakkaa! -- --
jotka haisevat tupakalle!
MARIE, (itsekseen): Taivas!
GASTON, (tarkastellen Marieta): Minä puhun sikarista, niinkuin puhuisin
muusta asiasta, koska sitä inhoan -- -- -- koska sitä vihaan -- --
koska -- -- (itsekseen) hän punastui, painaa alas katseensa -- --
sanani ovat käyneet hänelle sydämeen -- -- -- ja minulle otsaan
(pyyhkii otsaansa ja menee Marien luo tyynenä).
MARIE: Gaston, tiedäthän, että rakastan sinua, mutta pieni oikku -- --.
GASTON: Marie, oletko mieltynyt johonkuhun?
MARIE: Mieltynyt?
GASTON: Myönnä, tunnusta.
MARIE: Ja jospa se olisi totta.
GASTON: Vaimoni!
MARIE: Jospa tämä mieltymys olisi voimakkaampi kuin minä.
GASTON: Onneton.
MARIE: Anna minulle anteeksi.
GASTON: En koskaan.
MARIE: Se on vaan oikku.
GASTON: Oikku! joka ehkä on alkanut jo ennen avioliittoamme.
MARIE: Ei, siitä on vaan kolme päivää (Gaston tekee liikkeitä). --
Kuule toki; se ei ole rikoksellinen.
GASTON, (itsekseen): Ei vielä -- oh! Jumalan kiitos!
MARIE: Ja sitten, katso, olen aina niin yksin -- sinä olet koko päivän
toimistossasi -- ja, on tuntunut usein kuin puhelisin sinun kanssasi.
GASTON: Se on kauhistuttavaa -- -- ja sinä uskot, että minä -- -- --.
MARIE: Ah! jospa sinä voisit tässä suhteessa olla niinkuin muutkin?
GASTON: En koskaan! ja kuka mahtaa olla sinun kurjan intohimosi
esine -- --?
MARIE, (keskeyttäen hänet): Älä suutu!
GASTON: Minä hänet muserran!
MARIE: Sen me saamme nähdä -- minäpä piilotan sen niin ett'et löydä.
GASTON: Ole varma siitä, että minä hänet löydän, heitän hänet ikkunasta
ulos -- -- ja sinut myös (puristaa Marieta käsivarresta).
MARIE: Ah! se koskee.
GASTON: Ja minä kutsun äitisi tänne, äitisi, joka koko elämänsä on
ollut kunniallinen nainen.
MARIE: Oletko siitä niin varma!
GASTON: Sinä kauhistutat minut, kyllä minä hänelle kerron minkälainen
olet ja hän ottakoon tyttärensä takaisin.
MARIE: Jo riittää, menet liian pitkälle.
GASTON: Marie!
MARIE: En todellakaan ymmärrä miksi minun kaiket päivät täällä yksin
ollen ei sallittaisi hankkia itselleni tätä pientä nautintoa.
GASTON: Niinkö sinä puhut!
(Marie poistuu huoneeseensa).