"Suurlakko" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa.
Kansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta
uutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli
työntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan.
Rovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko "suurlakon"
ajan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen
suuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä
kotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli
korvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa.
Mutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää
näytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa.
Kaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita
rautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä
aaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri
tulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö.
Rovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on
hänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen
räjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten
hurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja
porttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon
sanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa.
Sitten kajahtaa "Internationale" monista tuhansista suista.
Julkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia
lippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on
vallankumous!
Rovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin
talolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten
Senaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa
sateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon.
Sitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat
kadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen
semmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja...
suuret sotalaivat saapuvat... tykkiväkeä on tulossa... suuri teurastus
on oven edessä.
Ja Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia
maailmoja sähkövaloa.
Rovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen
kadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: "stoj" ja
pistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä
Uudenmaan kasarmiin.
Ukko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän
pulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama
pimeys.
-- Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena
ruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten
lyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa.
Avautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa
luo lämpöisen teen ääreen.
-- Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan
etäisimpään kulmaan.
-- Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti.
Seuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei
järjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia
suojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä
rautatietorilla. Hirveitä huhuja... Satamassa on suuria
panssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä
maaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja...
ristimerkkisiä sairaanhoitajia... ja entiset suuret ravintolat on tehty
väliaikaisiksi sairashuoneiksi!
Siis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta
Viaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä
viikolla lyö Helsingin asukkaat.
Niin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä... niillä kauheilla
sosialisteilla...! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja
yliopiston asunto?
Rovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu
mitään sosialisteista. Ja silloin kun hän -- rovasti -- ylioppilaana
tässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää
ollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se "kansa", jota hän inhoo,
vaikka "isänmaata" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin
nöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita "nuoriksi herroiksi"
ja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos "studentit"
tahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet
komentavat... ovat röyhkeitä... ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat
pääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki
järjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin
kanssa maan valtiollisesta asemasta...!
Kuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se "vulgus", josta Rooman
keisariajan runoilijat puhuvat. Ja se "vulgus" tiesi roomalaisen
maailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy...
Rovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi
salojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä
tavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on
kieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana.
Kuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli
mukana Etelä-satamassa, kun "Eläköön" laiva suuren manifestin kanssa
saapui Pietarista.
Mutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet.
Kun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein
yhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja
vapissut.
Täälläkin kotona unissa kummittelivat "sosialistit".
"Isänmaa" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana
vaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen
murhamiehiksi.
Tämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy
rovasti kummissaan itseltään.
Mutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne "sosialistit" ovat
siellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana.
Silloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun,
kun tuuli-ikkuna on auki.
-- Nyt on, Pekka, kansalla valta.
-- Mistä sen seppä-Matti tietää?
-- Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat
viralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin.
-- Että miten tehdä?
-- Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään
verot.
-- Miten luulette voivanne?
-- Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta
kokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät
sano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä
suostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan
"nakkia" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja
viekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta
vielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa
potkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini...
Rovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi
hetken aikaa kovasti vapisten.
Siis ne Helsingin "sosialistit" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia
pitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat
nöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet,
niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat,
niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen
tuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä
pappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa...
-- Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee
levotonna kamarissaan.
Sillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja
muut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla.
Mutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja _hän_ on
juuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää.
-- Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta
sisäinen ääni.
Aikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista
väkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia!
Telefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri
seurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan
ikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että
täällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan
kokoukseen.
-- Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti.
Lyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen,
etsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin
renkipojan.
-- Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta.
-- Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä.
Siis omat palvelijatkin menneet "kokoukseen" ja hänet hyljänneet! Hän
oli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä
pakoon.
-- Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona!
Mutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat
Helsingissä opiskelemassa.
-- Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja
silmät kyyneleissä.
Ranskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee
sansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin
katkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja
vie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat
kasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään
guillotiinille...
Rovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan.
Hän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon.
Kultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa
hän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle.
-- Nyt on kansalla valta!
Niin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja
huutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä...
Ja tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa...
menee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin...
-- Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto.
Mutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään
suurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa.
Tämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla.