Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän
hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin
taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa
haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon
seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta
kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja
illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun
siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta
kauneudesta.
Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota
luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa
kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.
Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.
Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu
sana:
-- _Yksin!_
Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka
ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi
ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä
koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat
hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden
piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä
tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin
karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten
ihailtavan syvän rakkauden laita.
-- Yksin...! Yksin...!
Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä
seisoisi nuori, rakastava nainen!
Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia...
Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta
koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi
laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä
enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.
Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä
nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö
muistutti... muistutti...
Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä... polttava tunne. Siinä oli
rakkaus syttynyt...
Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen...
Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin
mielikuviin.
Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se
oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään
helppoa.
Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa... salata itseltään...
salata muilta...