Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti
kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän
sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen
silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi
kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia
tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni
onnettoman veljelle puhumaan asiasta.
-- Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes
puheensa isännälle.
Isäntä oudostui ja säikähti.
-- Meitäkö se koskee?
-- Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa,
miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka
rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen
ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa.
Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?
-- Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema
ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin
millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia
totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.
-- Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?
-- Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.
-- Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?
-- Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se
pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun
vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja
ajoi pois.
-- Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan
asianomaista.
Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään
kuunteli opettajaa.
-- Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.
-- Niinkö raajarikkoisten koteja?
-- Niin.
-- On.
-- Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.
-- Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.
-- No laittakoot omillaan!
-- Ei heillä ole varoja.
-- Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina
hylätty.
-- Kuka on puuhannut?
-- Asianomaisen veli.
-- Kuka on hylännyt?
-- Juuso Kallio.
-- Onko Juuso Kallio koko kunta?
-- Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.
-- Siinä olette erehdyksessä.
-- Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?
-- Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.
-- On joutavaa sinne asti mennäkään.
-- Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä
vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?
Hannes ei saanut mitään vastausta.
-- Ettekö aio ottaa?
Ei mitään vastausta.
-- Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes
painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen
jälkeensä ja huusi.
-- Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.
-- Miksi Juuso Kalliolta?
-- Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus.
Minä olen vain semmoinen varajäsen.
-- Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.
Mies pääsi nyt luo.
-- Pelätkää sitä miestä!
-- Miksi?
-- Hän on ylen viisas.
-- Viisas?
-- Hän on ylen juonikas.
-- Juonikas?
-- Hän on ylen kostonhimoinen.
-- Kostonhimoinen?
-- Hän on ylen kavala.
-- Kavala?
-- Hän on ylen itserakas.
-- No niin.
-- Hän on täysi perkele.
-- Perkele?
-- Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran
hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat.
Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin
heidän.
Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä
on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten
pitää taipua.
-- Taipua?
-- Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko
reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka
siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee.
Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".
Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.
Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan
saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.
Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään
piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta
padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.
-- Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon
lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.
Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.
-- Mitä näette?
-- Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.
-- Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin
ryhdytte vanhempianne laittamaan.
Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä
ja puhui:
-- Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.
Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös
tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin
aukaistu sateenvarjo ja lateli:
-- Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt
keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa
Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti... Ja kirkkoherra osotti minua
seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat
hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa
kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin
nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut,
leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen... -- Kallio oli itkeä
-- uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan
esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei
tarvinnut maksaa veroja... juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja
sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta
aina palaamatonna kulta-aikana.
-- Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.
-- Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan
niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette
minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua
mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.
Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.
-- Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään
sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa
mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!
-- Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi...
-- Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte
kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin
Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on
jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi
nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo
paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.
-- Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei
antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan.
Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja
pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin
raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan.
Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on
velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme
vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme
jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken
olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin.
Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän
täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän
säälitte?
-- Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.
-- Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin
tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.
-- Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan
rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja
saada heidän tähtensä sappitauti.
Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:
-- Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta
reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut
sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun
tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista.
Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te
olette juonittelija eikä teille hyvin käy.
Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän
pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen
hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja
kuvan alle hän kirjoitti:
-- Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi
kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti
ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta
ikkunasta pihalle.
-- Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit,
ärjyi Kallio.
Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja
puhui rauhallisesti:
-- Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen
raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on
arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon
kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne,
jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!
Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.
-- Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.