Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi
hän tapaavansa isännän kotona.
Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli
puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.
Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä,
oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu.
Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine
tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa
laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut
lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.
Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta
Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen,
jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan
toista.
Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin
kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä
samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista...?
Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen
olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja
pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu
hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät
-- kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen
kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle
raakuloita milloinkaan päästä.
Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.
Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu.
Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja
ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla
käänteillä ja harkituilla eljeillä.
Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin
soluakaan.
Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.
-- Onko neiti isännän tyttö?
-- Meidän vanhin lapsemme hän on.
-- Mikä nimi?
-- Maikki.
-- Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.
-- Oo... oo...
-- Miten vanha?
-- Kohta seitsemäntoista vuotta.
-- Onko käynyt koulua?
-- Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.
Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin
käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti
voisi olla, jos... jos...
Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen
sievyyden ja somuuden keskellä.
Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan
moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo
tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen,
enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen
omilta huuliltaan.
Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti
pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä
talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.
Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten
yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:
-- Joko tunnette rovastin?
-- Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.
-- Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!
-- Mutta mistä niin tiedätte?
-- En tiedä, mutta luulen.
-- On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta,
huomautti Hannes.
Karvinen punastui.
-- Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä.
Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen
kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa.
Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman
vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin,
ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa.
Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan
kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä,
pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon,
kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin
saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin
pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi
toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on
koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun
on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta
yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen
ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu
tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille
puolimarkkasen kukkarostaan...
Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi
hymyillä.
-- Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista,
vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin
se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti
on sanomattoman rahanperso...
-- Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.
-- Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi
Karvinen.
Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta
ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli
ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen... Mutta kun Karvinen noin
vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä
kuin pistimellä.
-- Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun
yön heinää leikkasimme?
Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti.
Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.
-- Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.
-- Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten
Karviseen.
Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.
-- Olkaa siitä vaiti... minä pyydän... minä rukoilen... rakas
opettaja... huomaan... että... että...
-- Yhdellä ehdolla olen minä vaiti...
-- Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.
-- Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.
-- Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain
juuressa.
-- Karkottaa sen pois siis.
-- Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo
pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se
oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän
ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa.
Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä
tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä
liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme
loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin
minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut,
vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En
minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut
surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin
itseäni... ja lapsiani... tuotakin aikaista tytärtäni.
-- Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.
-- Hyvin onnettomassa.
-- Mikä siihen on syynä?
-- Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla
naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja
yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta
tuo hurjuus loppuisi...
-- Se sama ja ainainen...!
-- Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja
tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta
vuotta minua vanhempi... se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen
rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin
minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa.
Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä
opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan
onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä
on sen suuremman tahto tapahtunut.
Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.
-- Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran
itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän
asunnon muuallakin.
-- Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on
sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.
-- Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne
vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi
asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?
-- Laitan. Ja opettaja on vaiti?
-- Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.
-- Heitän... lupaan.
Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.
Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki
mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista
ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi
inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta
nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää.
Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin
satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen
kyynelten suola.
-- Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa
on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys
siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.
Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella
koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun
vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa,
on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren
ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin
hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon
säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi,
lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää
tunne-elämäänsä.