Koko yön oli satanut ja vettä olivat polkutiet täynnä. Ne olivat
liuonneet ja olivat livettävät kulkea. Notkopaikoissa sai hyppiä kivi
kiveltä harakan tavoin ja savisilmäkkeissä hyllyi maa jalkain alla
uhaten upottaa polvia myöten. Ei mitään ajoteitä, joilla kärryillä
olisi voinut kulkea, vaikka asutusta näkyi olevan tuhatmäärin.
Korkeintaan rattaat läpi viidakkojen voi päästä. Puista tippui vettä
Hanneksen niskaan ja lehdoissa oli kaikkialla märkyyttä. Hannes luuli
siirtyneensä ainakin kolme vuosisataa takaperin niihin aikoihin,
jolloin kinttupolut ja selkähevonen olivat ainoat kulkuneuvot. Mutta
nuo talot mäillä, joiden ikkunoissa oli lasiruudut ja ulkokatolla
savupiiput, sentään palauttivat hänen mielikuvituksensa aikalistojen
kahdenteenkymmenenteen vuosisataan.
Tuolla muutamalla vaaralla ei aivan kaukana koulutalosta, vaikka
vastaisella puolella näkyi se sama Karvisen talo, jonka emäntä oli
ollut Hannesta koululla vastassa. Sieltä se mäeltä märkänä silmään otti
kuin olisi ollut uitettu. Toinen puoli oli laudoitettu ja punattu,
toinen harmaa ja ränstynyt. Mutta useampia asuinhuoneita siinä näytti
olevan kuin näissä muissa taloissa. Tyhmän näköinen tuulimylly suurine
siipineen oli vieressä ja sen etupuolella näin ulompaa katsoen
monemmoista kotusta.
Juuri kun Hannes taloon pääsi, alkoi sataa taivaan täydeltä. Emäntä
oli taas niiaillen vastassa tuvassa ja lapsia paitasillaan pari, jotka
sormi suussa opettajaan tollottivat.
Näytti olevan talossa kamareitakin, mutta niihin ei emäntä vierasta
vienyt.
Emäntä oli kohtelias, laittoi istuinta, niiasi ja hymyili. Kysyi mistä
tullaan ja missä yötä oltiin.
-- Syöpikö opettaja meillä aamuruoan? Kaikki muu väki on vielä
ulkoniityllä, puhui emäntä.
Hannes kiitti ja emäntä rupesi ruoan laitantaan. Kun ruoka oli valmis,
pyysi emäntä niiaillen opettajan syömään. Ateria oli talonpojan karkea
aamuruoka. Leipää oli lähes sylillinen, voita pieni pytyllinen,
muikkuja ainakin kymmenen miehen syötäväksi, maitoa suuri kannu, mutta
yksi kanan muna.
Kun opettaja ryhtyi syömään, tuli emäntä hänen luoksensa ja sanoi
nöyrästi:
-- Emmekö ensin rukoilisi?
Hannes tyhmistyi. Tuntui kuin hän olisi saanut kylmää vettä silmilleen.
Ja hän oli kysymäisillään, että mitä varten, mutta ymmärsi samassa
aseman arkuuden. Hän muisti katekismuksesta ruokasiunauksen. Sen hän
luki ääneensä ja häpesi kömpelyyttään.
Mutta emännällä silmät loistivat: hän oli saanut neuvoa opettajaa. Koko
ajan, kun Hannes söi, katsoi emäntä häntä, katsoi ja arvosteli. Asema
oli Hanneksesta sietämätön.
Kun Hannes oli syönyt, toi emäntä virsikirjan ja sanoi:
-- Nyt veisaamme tästä.
Emäntä valikoi virren ja Hannes koneellisesti totteli. Emäntä lauloi
hirvittävän virheellisesti:
"Autuas, ken sydämensä
antaa Herran kätehen;
suostuin hänen mielehensä,
hänen tahtoons' tyytyen,
Ilo, onni, korkeus,
murhe, köyhyys, ahdistus,
kaikki hälle hyväks' kääntyy,
elämäks' myös kuolo sääntyy."
Kun oli laulettu, huokasi emäntä tavattoman syvään. Hannes katsoi häntä
pitkään. Emäntä huokasi yhä syvempään.
Sitten räjähti hän kirkuvaan itkuun ja huusi sydäntä vihlovasti:
-- Onneton...! Onneton...! Mutta autuas...! Kolmenkertaisesti autuas...!
Lapset tulivat itkien äitinsä luo. Mutta emäntä osotti kädellään
ovenloukkoa ja kirkui:
-- Tuo nurkka on s--nan nurkka! Enempää en sano...!
-- Mitä emäntä tarkoittaa?
-- En _nyt_ sano enempää...
Hannes heitti hyvästin ja lähti. Hänen sydäntään ahdisti.
Emäntä virttä laulaen saattoi häntä pihalle asti. Sitten taas itki ja
voivotti, paineli sydäntään ja voivotti.
Hannes heitti hänet siihen. Koko taivas oli sateisen harmaa. Märkä maa
höyrysi ja kasvit tuoreutta välkkyivät.
Tultuaan koulutalolle oli Hannes alakuloinen. Se tuntui nyt niin
tyhjältä ja yksinäiseltä... oi niin yksinäiseltä!
Oliko tämä se sama talo, jossa hänen sydämensä toissa iltana suurta
juhlaa juhli...?
Oli. Mutta kun hän nyt koulusalista ympäristöä silmäili sadeilman
harmaissa valoissa ja mieli järkkyneenä aivan vereksistä vaikutelmista,
oli se aivan toisellainen kuin silloin iltapäivän hohtavan auringon
ruusupurppurassa, jolloin rohkeus ja riemu hänen poveaan paisutti.
Silloin kaikki eli, kaikki unelmoi, kaikkialla oli runoutta ja asukkaat
kuvittuivat hänen aivoihinsa kuin sarja hohtavia tulevaisuusnäköaloja.
Mutta nyt? Miten toisin! Hän oli kyllä tavannut rakkauttakin noissa
taloissa tuossa ympärillä, mutta paljoa enemmän verta jäätävää
kurjuutta. Siellä Makkosessa oli ihminen, jota onnettomampaa ei enää
voi olla taivaan alla; siellä Holopaisessa oli isä, joka kirveellä
uhkasi ainoan tyttönsä alastonta rintaa; siellä Karvisessa oli
perheenäiti, mikä käyttäytyi kuin mielipuoli. Ja tässä läheisimmässä
naapurissa orpoja yli puolen tusinan.
Miten paljon särkynyttä ja pirstoutunutta ihmiselämää hän tapaisikaan,
kun ehtisi piirinsä kävellä laidasta laitaan? Miten paljon?
Ja kuitenkin nuo kaikki _häneltä_ odottivat jotain parannusta oleviin
oloihinsa. Hänhän oli opettaja... _heidän_ opettaja...
O-pet-ta-ja... se sana nyt Hanneksesta kätki sisäänsä niin määrättömän
paljon vaativaa taitoa ja kykyä... sen kieliopillinen kevyt muoto
vaihtui hänen harkitsevissa aivoissaan syvään sielulliseen termiin,
jota hän tavasi ja joka tuntui penikulman pituiselta ja tuo pituus oli
pelkkiä vaatimuksia inhimillisen elämän kaikista taidoista. Se henkilö,
joka ensimäisenä otti tuon sanan ammattinsa tulkiksi, ei varmaankaan
osannut ajatella loppuun asti sen syvyyttä. Ei osannut...
Näin tunsi Hannes asemansa kovuuden. Ja samassa hänelle selvisi, että
lääkitsemään niitä haavoja, joita elämä tännekin takalistomaan sydämiin
oli iskenyt, tarvittaisiin paljon, paljon suuremmat voimat ja suuremmat
taidot kuin mitä hänellä koskaan oli. Tarvittaisiin jättiläinen
kädessään suuri runsauden sarvi elämän onnea ja elämän sopusointua,
elämän ymmärrystä ja keskinäistä rakkautta.
Hän -- heikko -- joutuikin jättiläisen elämäntyöhön. Uhmaillen lähti
hän tapaamaan raakuutta, jota esitelmillä, puheilla, laululla,
runonlausumisella aikoi hienontaa, mutta hän kohtasikin pohjatonta
kurjuutta, joka alastonna hänen silmiinsä _kohta_ näyttäytyi. Hän
oli käynyt vain neljässä talossa, mitä sitten, kun hän olisi käynyt
neljässäkymmenessä, sillä niin monta ainakin hänen piirissään oli.
Elämän onni oli särjetty täälläkin perättäin monessa miespolvessa
ja sentähden noin kamaloita seurauksia. _Hän_ oli lähtenyt sitä
paikkaamaan, hän, jolla oli vain nuoren opettajan heikot kädet ja
tunteellinen sielu.
Ja millä aseilla oli seminaari hänet varustanut tälle kovalle
ja vaativalle retkelle? Siellä oli puhuttu synteettisestä ja
geneettisestä ja akroamaattisesta ja erotemaattisesta ja alkeellisesta
ja epideiktisestä ja kombinatoorisesta ja demonstratiivisesta
ja...ja...ja... prrrr...!!!
Kaikki tämä ylellisyystavara oli täällä korpien povessa yhtä köykäistä
ravintoa kuin hyytelö ja rusinat nälkämailla, joilla puute elimet
kylmiksi kouristaa.
Ja sitten oli tarjottu ja vaadittu nöyryyttä... nöyryyttä...
nöyryyttä...
Mikä oli vain kaksinkertaista viekastelua ja teeskentelyä.
Hannekselle selvisi, että ne aseet, joilla hän täällä jotain saisi
aikaan, olivat: rakkaus ja rohkeus.
Hän alkoi soittaa huojentaaksensa rintansa painostavaa tunnelmaa.