Hannes oli maannut ensimäisen yön uudessa kodissaan. Aamulla
herätessään oli hänellä pää raskas kuin olisi siihen yöllä lyijyä
sulatettu. Ja rintaankin otti kipeälle. Hannes piti tämän tuoreen
maalin ja sen seotusten aikaansaamana. Samalla hän tuli silmänneeksi
tarkemmin seinähirsiä. Niistä tihkui vielä tuore pihka. Koulutalo oli
siis rakennettu tuoreista petäjistä.
Mutta kostea huone... ah! Niinkö ovat olleet huolimattomia? Näin komea
talo... ja... ja... sairauden kirpeä pesä...
Hannes koetti lohduttautua. Hän muisti, miten lappalaisilla on vain
nahkakota ja ostjakeilla risuista tehty mökki. Ja tulevat toimeen.
Tuolla ulkona on Luojan terve luonto. Siellä on terveyttä, on voimaa,
siis sinne hengittämään tuulien palsamia.
Hannes lukitsi oven ja meni ulos. Mennessään heitti hän surullisen
katseen tuohon uhkeaan taloon, jossa hän tiesi saavansa vielä monesti
herätä yhtä sairaloisena kuin tänä aamuna.
Uh! Miten hänen päänsä oli raskas ja rintaa korvensi!
Siinä lähellä oli veden poukama. Hän riisuutui ja meni uimaan. Veden
pehmeä kosketus ja lihaksien voimakas liikunto aamun raikkaassa
tuulessa hänet pian virkisti. Viskoen vettä päähänsä, sukeltaen,
nakellen ruumistaan vedessä hän tahtoi ajaa pois itsestään maalin
katkun ja seinähirsien kostean homeen.
Eväitä oli vielä taskussa pari kolme voileipää. Ne hän uituaan siinä
söi, oikein nautiskellen pureskeli. Niissä oli vielä kaupungin juustoa,
lohta ja makkaraa. Hän arvasi, että nämä herkut eivät kohtakaan hänen
suussaan olisi.
Pitkään levättyään vuossataisen koivun juurella peipon säveltä
kuunnellen meni Hannes läheisimpään taloon. Autio porstua, siinä
joku vanha kaappirähjä, tuvat molemmin puolin ja porstuan takana
kamari, joka tietysti oli maitohuone. Hän avasi toisen tuvan oven ja
vastaan löi kuuma pahahajuinen ilma, jossa tuntui hirvittävä tuoksu.
Eikä tuvassa ollut muita kuin viisi pientä lasta, joita vaali vanhin
kahdentoistavuotinen tyttö. Nuorin lapsi vain paita yllä seisoi
reikätuolissa ja kolme mekkoniekkaa karkasi uunin taakse, kun vieraan
näkivät. Vanhin tyttö hirveästi punastui ja hätääntyi.
Hannes meni hänen luoksensa ja silitti hänen hiuksiaan rohkaistaksensa
häntä. Tyttö näkyi toipuvan hämmingistään.
-- Missä isä on? kysyi Hannes.
-- Kuoli viime talvena.
-- Entä äiti?
-- Niityllä.
-- Yksinkö?
-- Ei.
-- Kenen kanssa?
-- Vilhon ja Niinan.
-- Keitä ne ovat?
-- Veli ja sisar.
-- Onko Vilho vanha?
-- Neljätoista vuotta.
-- Ja Niina?
-- Kolmetoista.
-- Onko monta lehmää?
-- Neljä.
-- Onko hevosta?
-- Täytyi myödä talvella.
-- Mikä on tämän talon nimi?
-- Kähkönen.
Hannes ymmärsi, että tämä perhe on pientä väkeä. Hän löysi leivoksen
taskustaan ja vietteli sillä nuo kolme uunin luota tykönsä. Olivat
kirkassilmäisiä lapsia, mutta niin, niin siivottomia.
Mielellään olisi Hannes heitä sylissään pitänyt, mutta hirvitti sitä
tehdä. Lapsikullat jo nauroivat, kun saivat makeista.
Hannes kertoi heille sadun kuninkaanpojasta ja paimentytöstä. He sitä
ihmeissään kuuntelivat. Ja kun Hannes lähti, saattoivat he kaikin häntä
pihalle asti.
Hannes siirtyi toiseen taloon Samallainen autio porstua, jonka lattia
notkahteli, tuvat molemmin puolin ja porstuan perällä maitokamari. Sama
tuoksu tuvassa ja tuvassa suuri lauma likaisia lapsia. Mutta täällä oli
vaalijana vaimoihminen, joka kuului olevan perheenäiti. Ja se kohta
ryhtyi opettajalle kahvia hommaamaan.
Sokuri oli hyvin likaista, kahvikuppien uurteet eivät olleet puhtaat ja
koko laitelmassa mauton yleismaku.
Mutta Hannes särpi toimessaan ja emäntä ihasteli häntä.
Siinä samassa ryömi tupaan hirveä olento. Se tuli porstuasta madellen.
Pää oli kuin ihmisellä, mutta pelottavan epämuodostunut ja silmissä
tylsä viileys. Vatsallaan se matoi, sillä ruumis oli aivan muodoton:
kädet hyvin pienet ja jalat kierot ja hervottomat.
Hannes säikähti niin, että kahvikuppi oli hänen kädestään pudota.
Mutta nuo pienet lapset eivät olleet milläänkään yhtä vähän kuin
emäntäkään.
-- Onpa lapsillanne hermoja, huomautti Hannes.
-- Mitenkä niin?
-- Kun eivät pelkää.
-- Tätäkö setää? kysyi emäntä ja osotti outoa lattialle
-- Vai on se setä?
-- On isännän veli, mutta on raajarikko raukka.
-- Ja aivan järjetön kai?
-- Niin on.
-- Onpa elämässä monellaista eläjää.
Hannes tunsi hermojensa vielä vavahtelevan näöstä.
Setä veivasi itsensä penkille Hanneksen viereen. Hannesta pelotti.
Mutta hän istui paikallaan.
Yksi lapsista toi sedälle sokuripalasen suuhun. Se imi sitä ja
kyyneleet valuivat hänen silmistään, jotka hän oli kääntänyt opettajaan.
Hanneksen tuli sanomattoman sääli. Mitä tiesivät nuo kyyneleet?
Olivatko ne vain eläimen silmänestettä vaiko pohjattomasti kärsivän ja
tuntevan ihmisen itkua?
Hannes kopeloi taskustaan konfektin. Mutta hänen oli mahdoton tarjota
sitä sedälle kuin jollekin jääkarhulle eläinnäyttelyssä. Olihan setä
silti täysi-ikäinen mies, vaikka määrättömän sairauden rusikoima.
Hannes tarjosi konfektin lapsille. Ne antoivat siitä osan sedällekin.
-- Oi tuota kaunista rakkautta! ihasteli Hannes sielussaan.
Mutta nuo sedän kyyneleet lähtemättömästi syöpyivät hänen sielunsa
sisimpään.
Ei Hannes setää enää pelännyt, vaan poislähtiessään tarjosi hänelle
kättä hyvästiksi. Silloin sedän hervoton kädentynkä hiukan liikahti ja
taas silmissä kiilsi kosteus.
Setä siis tunsi tilansa ja pohjattomasti kärsi.
-- Hyvä emäntä! Ei setä-kulta ole järjetön, huomautti Hannes.
-- Ei hän ymmärrä lukua eikä laulua, ei kuule puhetta eikä pauhua.
-- Mutta ymmärtää oman kurjuutensa. Ja on sanomattoman kaunista, että
olette opettanut lapsenne rakastamaan setä-raukkaa.
Emäntä heltyi itkemään.
-- Hän itse opetti minut itseään rakastamaan. Kun tulin tähän taloon,
kohtelin häntä tylysti. Ja niin koko alkuajan. Joskus potkaisinkin, kun
hän tämän vanhimman lapseni luo aina tunkeusi, se kun silloin olikin
ainoa Ja silloin hän mölisi kuin eläin. Minä olin hänelle aina vihainen
ja aina tyly. Mutta sitten eräänä kesäpäivänä oli tämä vanhin lapseni
-- se oli silloin kolmannella vuodella -- yksinään tuvassa sedän
kanssa. Lapsi oli mennyt tulen tykö ja saanut tulen vaatteisiinsa.
Hän itkee hirveästi. Minä juoksen pihalta tupaan. Ja mitä minä näin!
Taivaan Jumala! Setä parhaallaan tuvassa hampaillaan kiskoo palavia
vaatteita lapsiraukan päältä, vaikka siinä touhussa oma partansa ja
tukkansa on tulessa. Nyt minä tajusin, että hän rakasti lastani. Ja
siitä lähtien muutuin minäkin toiseksi ihmiseksi häntä kohtaan ja olen
neuvonut lapsianikin kohtelemaan setää hyvästi.
-- Sedällä on siis ihmisellisiä tunteita. Hän on ihminen, vaikka onkin
noin avuton. Hyvä Jumala, miten paljon kurjuutta ja kärsimystä yhdelle
ihmiselle on pantu!
-- Onhan se rovasti vaatinut papinkin maksuja sedän puolesta, mutta ei
meidän isäntä siihen suostunut. Ja siihen se taipui rovastikin.
Tuo puhe tuntui ilkeältä Hanneksen korvissa. Hänen sielunsa oli juuri
ollut tulvillaan sitä suloista tunnelmaa, että onnetonta setää noin
rakkaasti kohdellaan, kun tämä emännän viime puhe sen katkaisi.
Ei hän mitään puhunut, vaan lyhyesti kysyi talon nimeä.
-- Makkoseksihan ne tätä sanovat.
-- Käyn vastakin katsomassa.
-- Mutta eikö opettaja ole meillä ruoalla?
-- Kiitoksia. En tällä kertaa.
Hannes siirtyi taas uuteen taloon. Autio porstua, mutta se menee nyt
koko rakennuksen poikki, joten porstuan takana ei olekaan maitokamaria.
Porstuan ovet ovat kaksiosaiset kuin tallin ovet. Molemmin puolin
porstuaa ovat tuvat. Tuvassa on yhtä paksu ja yhtä kuuma ilma kuin
edellisissäkin. Ei yhtään lasta lattialla. Mutta huoneen perällä
kehdossa on aivan pieni ihmisen alku. Vuoteessa makaa nuori nainen ja
sen vierellä jakkaralla istuu vanhempi nainen paksut messinkisankalasit
päässä ja lukee hyvin värisevällä äänellä aivan ruskettunutta kirjaa,
jossa on likaiset nahkakannet messinkihakoinene ja kirjassa käytetty
hyvin korkeata frakturapainosta.
Hämmästyneenä tulee hän Hannesta kohti. Mutta nuori nainen tuolla
vuoteessa vavahtaa, näyttää häpeilevän ja vetää peitettä silmilleen.
Kun vanhempi nainen kuulee, kuka Hannes on, lankeaa hän Hanneksen
kaulaan ja sanoo itkien:
-- Rakas opettaja. Olette tervetullut. Jumala kanssanne!
Hanneksesta tämä on kovin juhlallinen vastaanotto ja hän joutuu
hämilleen.
Tuossa tuokiossa hommaa emäntä kahvia.
-- Kaikki muu väki on heinällä. Anna-raukka ja minä olemme vain kotona.
Ja tuo pieni tuolla, joka ei surra osaa.
Emännän puhe ja koko käytös kulki Hanneksen mielestä kummallisen
surullisessa äänilajissa.
-- Suretteko te muut sitten niin kovasti? kysyi Hannes.
-- Tässä sattui sellainen kova onni Anna-paralle. Meillä oli heittiö
renki. Se vietteli tytön ja livisti maailmalle.
-- Oh!
-- Ja sitten isä uhkaa ajaa tytön kotoa... Hannes meni nuoren naisen
luo. Se kääntyi seinään päin ja kirkaisi:
-- Äiti, ajakaa se herra pois! En tahdo nähdä outoja miehiä. Minua
hävettää, hävettää... ja sydämeni halkeaa, ell'ei hän mene. Hän minua
toruu... uh!... Janne palaa kyllä ja ottaa minut vaimokseen. Ja rovasti
meidät vihkii ja olemme sitten laillinen pariskunta... Tulkaa te, äiti,
lukemaan minulle ja herra menköön pois...!
-- Ei niin, Anna, saa kohdella opettajaa. Hän on meidän neuvojamme;
meidän lohduttajamme tässä surun ja murheen laaksossa. Ja minua hän saa
torua, ett'en osannut sinua kasvattaa, yksin minua, ei sinua... rakas
Anna.
Emäntä kuivasi silmänsä esiliinaan.
-- Jos olen tyttärellenne rasitukseksi, niin lähden mielelläni, puhui
Hannes.
-- Me siirrymme tänne toiseen tupaan. Anna on täällä sen aikaa kyllä
yksin.
Ja niin vei emäntä vieraansa eteisen toiselle puolelle.
Hän, vaikka oli jo vanha ihminen ja hiuksissa harmaa väri, oli
kuitenkin vielä maalaisvaimoksi muhkea ihminen. Saman käsityksen oli
Hannes saanut tuostakin nuoresta naisesta, joka siellä toisessa tuvassa
sielun kivuissa vavahteli.
-- Oi, rakas opettaja, saanko kertoa teille kaikki? kysyi emäntä,
luoden suuret ruskeat silmänsä rukoilevasti opettajaan.
-- Huojentaako se sydäntänne?
-- Niin luulen, sillä meidän isäntä on kovin julma omalle lapselleen.
Minä -- äiti-raukka --, joka häntä sydämeni alla olen kantanut, en voi
häntä vihata, vaikka hän häpeämättömästi käyttäytyi, kuten maailma
sanoo. Kai en osannut kasvattaa tyttöä. Se olikin minulla ainoa. On
toki nyt puoskille hyvä, että saavat opettajan, joka ymmärtää, ja
koulun ja kaikki sivistykset. Me vanhat kasvatimme, miten osasimme.
Mutta meidän veremme oli pilaunut emmekä jaksaneet tarpeeksi rukoilla
Jumalaa... emme jaksaneet rukoilla... siinä se...
-- Lasten kasvatus on sanomattoman vaikeaa.
-- Tämä Anna-lapsemme oli hyvin huima ja sitten vielä korea tyttö. Niin
oli punakka kuin mansikka ja maidon valkea oli lapseni iho. Sitten
koreili ja veikisteli... laittoi nauhoja hiuksiinsa ja tukkaansa
kampaili... Rupesi meille muuan poika rengiksi... korea poika... Oi,
niin korea poika...! Ja nuo nuoret rupesivat... niin, ne rupesivat
rakastamaan toisiaan.
-- Niinhän se usein elämässä käy.
-- Kun isä sen huomasi, vei hän aina itse Annan aittaan maata ja itse
lukitsi aitan ja itse aamulla Annan pois laski. Niin piti omaa lastaan
kuin vankia. Ja siitä tietysti tytön huima veri vain yltyi. Mutta tuo
renki oli laittanut tiirikan ja meni sillä omin neuvoinsa aittaan.
-- Oh!
-- Muutamana hyvin varhaisena aamuna satutti isäntä miehen aitasta
ja syntyi julma tappelu... renki laitettiin talosta kohta pois. Ja
tytön muutti isä makaamaan samaan huoneeseen, missä me itse makaamme.
Tyttö uhmaili isänsä kanssa. Mutta isä nyt luuli kaikki olevan hyvin.
Eipäs! Huoneessa oli sillan alus ja sen kautta yöllä, kun me vanhemmat
nukuimme, laski Anna sulhonsa huoneeseen. Tuo junkkari irroittamalla
kiven rakennuksen kivijalasta pääsi ensin sillan alle. Se oli yhteinen
tuuma...
-- Mutta tyttö oli vallan noiduttu...
-- Oi rakas opettaja! Nuori veri... Te olette itse nuori ja kai
tunnette, että nuori veri kiusaa ja kiehtoo...
-- Kyllä nuori veri on vaarallinen veri, sillä siinä kuohuvat elämän
keväimen kaikki väkevät nesteet... Mutta täytyy voittaa itsensä.
-- Te herrat ja sivistyneet sitä voitte. Mutta emme me moukat. Me
olemme kuin... oi... en kehtaa sanoa...
Hannesta asema vaivasi. Tuo vaimo haastoi niin alastoman avomielisesti.
-- Ja niin tuo metku jatkui. Ja niin rakas lapseni äidiksi kääntyi.
Silloin kurja mies pitäjästä pois pakeni ja jätti Annan yksin ankaran
isänsä käsiin.
Emäntä itki. Hannes huomasi, että tässä oli edessä jotain hirvittävän
ihanaa: tyttö rakasti noin syvästi kehnoa miestä.
-- Tässä samassa huoneessa -- juuri tuossa uunin edessä -- oli kuukausi
takaperin kauhea kohtaus. Anna-raukka seisoo isänsä edessä hiukset
hajallaan ja silmät palavina ja röijy auki repäistynä, jotta paljas
rinta paistoi. Isännän kädessä on kirves ojennettuna, vaikkei tohdi
heilauttaa. Ikäänkuin mikä paha aavistus oli saattanut minut silloin
tupaan. Olin kauhusta pyörtyä. Mutta samalla yliluonnollinen voima
jäseniini tulvahti. Tartuin takaapäin kirveen varteen ja huusin: "Matti
sinä, etkö muista omia syntejäsi! Etkö muista, että minä olin sinulle
viimeisilläni tuota samaa lasta, jota nyt aiot surmata, ennenkuin minut
vaimoksesi otit? Voi elä, isä-kulta, lyö lyötyä!" Silloin viivähti
isännän käsi. Hän kirosi synkästi ja meni ulos. Mutta Anna-parka uhkasi
tappaa itsensä. Minä sydän kurkussa riennän rovastiin ja pyydän,
että hän Jeesuksen palvelijana tulisi lohduttamaan ja rauhoittamaan
tytärtäni...
-- Kylläpä oli kauhea tapaus!
-- Rovasti minua torui, ett'en ole osannut kasvattaa lastani. "Et
aikoinasi ole häntä kurittanut", sanoi. Ja sitten: "näin hellässä
asiassa on äiti likeisempi lohduttamaan." Hän meni ja jätti minut
yksin. Kuului olleen metsästysretkelle menossa. Pari herraa ja kuusi
koiraa vartoi häntä pihalla. Ja minä palasin kotiin polvet notkuen
ja mieli arkana, että mitä vielä seuraa. Olen sitten Annalle lukenut
ja neuvonut, olen yöt päivät valvonut hänen ääressään. En puoleksi
tunniksi ole häntä päästänyt pois silmistäni, sillä minä yhä pelkään,
kun isäntä on sulamaton kuin jäävuori... Nyt menemme tupaan ottamaan
kahvia.
Jo ymmärsi Hannes, miksi emännän tervehdys oli niin juhlallinen: hänen
sielunsa oli tunteiden äärimmilleen pingottama.
Hannes esteli mennä tupaan. Mutta emäntä pahastui sitä.
-- Kyllä Anna sen varmaan sallii, kun vain laulatte hänelle muutaman
laulun. Minua hän on pyytänyt sitä laulamaan. Mutta enhän minä, vanha
ihminen, osaa maallisia lauluja.
-- Mikä se laulu olisi?
-- Se alkaa: "Yksi ruusu on kasvanut."
Hannes ymmärsi. He menivät toiseen tupaan. Kohta Anna kääntyi seinään
päin ja vavahteli. Hannes meni pöydän luo ja lauloi aluksi hiljaan,
mutta sitten voimakkaammin:
"Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
joka kauniisti kukoistaa.
Yksi kulkija poika on nähnyt sen,
eikä voi sitä unhoittaa.
Ja sen olisi kyllä hän poiminut
ja sen pistänyt povelleen,
mutta köyhänä ei ole tohtinut,
vaan on jättänyt paikoilleen."
Anna vuoteessa kääntyi kuin pakosta. Hänen kärsineille kasvoilleen
kohosi hymy, silmät loistivat, povi paisui. Anna kääntyi kohti
opettajaa ja hymyili, hymyili kuin pelastajalleen haaksirikkoutunut,
joka on meren hädästä autettu.
Nyt jo Hannes täydelleen ymmärsi, että tuossa tuvan loukossa makasi
nuori nainen, joka oli antanut kaikki rakkaudelleen ja vielä
parhaallaan eli pettävän lemmen valhehurmiossa. Miten sen hienot silmät
laulusta kirkastuivat ja sen kaunis ja täyteläinen povi sävelistä
paisui kuin olisi se niistä hengittänyt uuden elähdyttävän voiman,
joka nosti hänet tuosta hetken kurjuudesta korkeihin haaveellisiin
ilmapiireihin! Syvä, sanomattoman syvä runollisuus karun ja pajaan
todellisuuden olkipahnoilla.
-- Onko tämä teidän talonne varakas? kysyi Hannes emännältä.
-- Tätä sanotaan pankki-Holopaiseksi.
-- On siis paljon rahaa?
-- Ainakin sata tuhatta.
-- Ja näin yksinkertainen asumus.
-- Tämän talon isännät ovat aina olleet tuiki tarkkoja.
-- Oletteko te varakkaasta talosta?
-- Olin vain palvelijatyttö, kun emännäksi pääsin tähän taloon.
Juotiin kahvia. Anna näkyi vielä elävän omaa elämäänsä. Rakkauden
lumous hänen hienohipiäisessä povessaan värähteli voimakkaimpia
lyöntejään, joiden tunnepitoisuus kuvastui kasvoissa, virtasi aivoihin
ja ajoi veriä.
Hannes ymmärsi, että tämän talon harmaat ja rosoiset seinähirret,
matalat katot, halkeilevat uunit ja paksut petäjälattiat salasivat
sisäänsä kokonaisen oman maailmansa inhimillisiä intohimoja. Emännän
kauneus, vaikka palvelijatyttönä talossa liikkui, oli hurmannut
isännän, joka nyt uhkasi surmata ainoan tyttönsä, minkä sielu oli
samaan kauneuden janoon hukkunut. Ja kaiken tämän ylevän ja ihailtavan
runollisuuden keskellä ja sen yläpuolella likainen raha-affääri,
"pankkiliike", joka janosi lisää rahaa, lisää rahaa... ja kätki
kultakasansa likaisiin ryysyihin, läävämäisiin tupiin ja olkipahnoihin,
jotka syöpäläisistä olivat kukkuroillaan.
-- Osaako opettaja soittaa viulua? kysyi Anna arastellen.
-- Kyllä, vastasi Hannes.
-- Äiti, noutakaa se! Se on aitassa siellä minun arkussani paitain alla
alushameen sisässä. Sinne sen kätkin, kun isä polttaa uhkasi, puhui
Anna.
Äiti meni hakemaan. Kun emäntä oli mennyt, kysyi Anna silmät täynnä
riemua opettajalta:
-- Kuulkaapa, opettaja! Onko synti rakastaa?
-- Ei suinkaan. Mutta riippuu siitä, miten rakastaa.
-- Missä siinä on raja?
-- Ei saa antaa intohimon voittaa tunnetta. Tämä rakkauden tunne on
jalo, on taivaasta kotoisin. Mutta intohimo on alhainen, eläimellinen.
-- Tuotapa minä en ymmärrä. Kaikki minun _täytyy_ antaa... muuten en
rakastaisi.
Se rakkaus minut voitti. Ne sanovat minun tehneen... tehneen...
huorin...
Annalla tulivat vedet silmiin.
-- Mutta se on vale! huusi hän lujasti ja jatkoi:
-- Kenenkään muun miehen kanssa en olisi ruvennut sellaiseen...
enkä rupea tämänkään jälkeen. Siitäpä minä tunnen, että minä en ole
huorintekijä...
Hanneksesta tämä oli kiusaavan tuskallista keskustelua. Ja se häntä
vaivasi enemmän kuin tuota luonnonlasta.
-- Jos minä olisin vain himosta näin tehnyt, niin sitten en kieltäisi.
Mutta se alkoi ujona, arkana ikävänä tuolla sydämeni pohjalla, sieltä
se levisi, riemua tarjosi, mutta samalla vaivasikin. Se suureni, paisui
ja minä en mitään niin hartaasti toivonut kuin että pappi meidät
vihkisi ja että me saisimme elää vain toisillemme. Mutta isä asettui
salvaksi onnemme tielle. Ja minä luin: "minkä Jumala on yhdistänyt,
sitä ei pidä ihmisten eroittaman." Minä tajusin, että isä on juuri
se erottaja. Ja uhmailin hänen kanssaan. Mutta se oli sydämeni
vaatimuksesta. Sanokaa, opettaja, kenen on syy, että näin kävi!
-- Tässä on väärinymmärrystä... on sitä niin sanottua elämän
ristiriitaa... jota oikein ratkaistakseen pitäisi olla Salomo... Mutta
on olemassa yksi keino, joka asian sovittaa.
-- Mikä se on?
-- Että Anna menee avioliittoon sen miehen kanssa.
-- Voi, ei kukaan sitä enemmän toivo kuin minä ja hän... mutta isä...
ja ihmiset minua vain tuomitsevat... ilkkuvat...
Kun äiti toi viulun, pyysi Anna Hanneksen soittamaan saman laulun,
minkä hän äsken lauloi. Hannes kummasteli. Mutta emäntä ehätti
selittämään:
-- Se kurja sulhanen se tämän viulun omisti ja sillä tyttöni sydämen
vietteli. Kesäiltoina hän aitan parvekkeella sitä soitteli ja lauloi
tuota äskeistä laulua.
Hannes viritti viulun ja soitti pyydetyn laulun. Taas Annalla sama
kirkkaus kasvoissa, sama elämän unohtaminen ja sama haaveellinen hohto
verhotuissa silmissä. Puhuipa maailma mitä tahansa, haukkuivatpa
ilkeimmin ihmiset, mutta se oli totuus, että tuossa hänen edessään
oli kuitenkin henkisesti kokonainen nainen. Oliko oikein särkeä
sydäntä, joka rakasti eikä mitään muuta pyytänyt kuin saada rakastaa?
Hänen rakkautensa ei voinut olla synti, vaikka hänen oma isänsä
oli sen maailman silmissä siksi saanut. Ja opettajan täytyi olla
Annan puolella. Sillä ei se ollut mikään syntinen vaimo, jota noin
kurjuudenkin huipulla rakkautensa kohotti, valtasi ja kaunisti. Sen
rakkauden täytyi olla voimakkaampi kuin Hannes ymmärsikään. Sillä
sen näki, että Annan sielu nyt liiteli jossain muualla kuin tässä
pankki-Holopaisen matalassa tuvassa. Se oli saanut siivet ja se matkasi
karkuri-Jannen kiharaisissa hiuksissa, syvätunteisissa silmissä ja
pehmoisessa äänessä.
Hannekselle tulivat kyyneleet silmiin. Ja kun hän silmäsi emäntään,
niin senkin poskilla suuret täyteläiset kyyneleet valuivat.
"Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
vaan on jättänyt paikoilleen."
helkähteli juuri viulun kielillä ja koko tupa oli täynnä tunteikkaita
säveliä ja siinä olijat kaikki vaipuneet soiton lumoukseen kuuman
aamupäivän auringon uuvuttavassa loistossa, kun tuvan ovi avattiin ja
ärjäistiin:
-- Onko se s--na täällä?
Kaikki vavahtivat. Viulu vaipui Hanneksen kädessä, emäntä aristui ja
Anna kalpeni ja jäykistyi, sillä se oli itse pankki-Holopainen, joka
astui tupaan. Suuri, kolmen kyynärän yli varreltaan hän oli. Hänen
kasvonsa olivat kuin kuvapatsaan jäykät ja kylmät. Sankat mustat
kiharat otsaa kaartoivat ja huulilla oli mahtava kopeus.
Hän meni sanaa puhumatta Hanneksen luo, tempasi viulun ja löi sen
murskaksi lattiaan.
-- Lienetkö herra tai narri tai itse piru ihmisen haamussa, mutta
viulusi rikon, sillä sillä kapineella on tässä talossa jo liiaksi
iloittu, puhui Holopainen.
-- Olen kylänne kansakoulunopettaja, vastasi Hannes.
-- Miksi minun talossani viulua soitat?
-- Lohdutan särjettyjä sydämiä.
-- Nuori mies! Tiedätkö kenen sydän on särjetty? kysyi Holopainen jo
sävyisämmin.
-- Tuon tyttärenne tuolla vuoteessa. Olette liian tylysti sitä
kohdellut.
-- Lue uudelleen huoneentaulusi! Ja tule sitten minua neuvomaan!
-- Hänelle paljon anteeksi annetaan, sillä hän on paljon rakastanut,
isäntä. Hän rakasti, mutta pettyi. Sopikaa te molemmat sekä isä että
tytär ja teidän molempien sydän kevenee. Mikä on rikottu, se ei
palaa. Mutta sovinnon sulous on teillä vielä tarjona. Ja minä otan
kunnia-asiakseni hankkia miehen takaisin velvollisuuksiaan täyttämään
tytärtänne kohtaan.
Holopainen ei puhunut mitään. Mutta auringon säteet, jotka juuri hänen
kasvoihinsa sattuivat, näyttivät niiden raskautta keventävän.
Hannes jatkoi:
-- Kaikki tämä maa, minkä silmäni tästä näkee, on arvattavasti teidän.
Teillä on peltoa, on niittyä, on karjaa, on rikkautta. Mutta yhtä
teillä ei ole, nimittäin mielen rauhaa. Näettekö tuon pienen mäen
kumpulan tuolla? Siellä jos tahdotte, voi rauhanne temppeli kohota.
-- Kielesi on suulas. Juttua enemmän!
-- Tuolle kummulle te rakennatte uuden sievän talon, vain semmoisen
pikkuisen talon. Siinä nyt voi olla vaikka kamari, tupa ja kyökki.
Sitten erotatte sille peltoa, niittyä, pari kolme, ehkäpä neljäkin
lehmää. Lisäksi annatte jonkun lampaan, kukon ja kanan. Sinne muuttaa
tuo onneton tyttärenne miehensä kanssa asumaan ja saatte olla varma,
että teillä on rauha ja heillä on rauha.
-- Niinkö vähällä?
-- Niin vähällä. Holopainen naurahti katkerasti.
-- Eikö ollenkaan tule kysymykseen, että tuo mies, tuo vävy on
raiskannut ainoan lapseni, on juuri tähän rintaan vetänyt haavan, tähän
minun _omaan_ rintaani vetänyt haavan, joka ei voi mennä umpeen, ei
vähällä eikä paljolla niinkauan kuin veri on lämminnä. Honka, johonka
salama iski, täytyy kitumalla kuolla. Se ei voi parata. Niin on luonnon
laki. Ja jos tämä mies olisi käsissäni, niin noin sen panisin ja sen
niskat olisi poikki. Mutta hän aikanaan pakeni.
Holopainen teki käsillään ruton liikkeen ja nousi mennäkseen.
Emäntä kohosi samalla istumasta tulikuumana kasvoiltaan. Hänen
silmissään oli syvän tunteen lieska, hän vapisi, mutta silti näytti
rohkealta.
-- Matti rakas! Nyt on hetki tullut, jolloin kaikki pitää paljastuman.
Holopainen vavahti ja katsoi synkästi emäntäänsä.
-- Itse sinä olet kahden äidin sydämeen vetänyt haavan, joka vasta
haudassa umpeen menee. Monosen Marin sinä raiskasit, lapsesi paraallaan
on renkinä Toiviaisessa; Ikosen Hilman sinä raiskasit, lapsesi
parhaallaan on piikana Kylmässäpohjassa. Kummankaan elatuksesta ja
kasvatuksesta et ole mitään huolta pitänyt. Minutkin olisit hyljännyt,
ell'en olisi ollut luja ja pannut kovan kovaa vastaan. Anna on minun
lapseni ja surmaa minut, mutta olen häntä puolustaessani sanonut
totuuden. Matti rakas! Se synti, josta renki Juhoa soimaat, painaa
kahdenkertaisena omaa niskaasi, juuri _sinun_ omaa niskaasi...
Emäntä oli haltioitunut ja hänen kasvonsa paistoivat sisäisen
tyydytyksen riemusta. Isäntä loi silmänsä alas ja sanoi melkein
leppeästi:
-- Ja kaikki tämä opettajan kuullen, joka ensi kertaa on talossani.
Hannes huomasi, että tuo rautainen mies oli voitettu, voitettu
sydänpohjaa myöten. Emäntä oli iskenyt hänen arimpaan hermoonsa. Ja
sen tähden hänen tarmonsa vaimeni. Jykevältä talonpojan ylpeydeltä oli
niska taitettu. Pankki-Holopainen oli nyt enää vain paljas Holopainen.
-- Isäntä! Te tarjoatte tyttärellenne sovinnon kättä. Ja me kaikki
yhdessä palautamme rauhan tähän taloon.
Holopainen mietti. Hänen huulensa hermostuneesti värähtelivät. Eikä
vastannut.
-- Jos rauhaa tahdotte, niin sopikaa!
-- En ennen kuin hän on laillinen vaimo, vastasi hän hiljaan.
-- Hurraa! huudahti Hannes.
Samassa oli Anna noussut vuoteesta ja lentänyt isänsä kaulaan. Siinä
hän itkien ja nauraen riippui. Emäntä halaili miestään ja Hannes alotti
kiitosvirren.
Isännän vaatimuksesta piti opettajan jäädä vieraaksi taloon seuraavaan
päivään asti.
Annan oli vallannut riemu. Hän lankesi polvilleen opettajaa kiittämään.
Mutta Hannes pyysi hänen kohta nousemaan ylös.
Tämä rikkaan talon ainoa tyttö oli nyt rajattoman onnellinen, kun
sai rengin miehekseen. Ja se oli Hanneksesta juuri niin juhlallisen
liikuttavaa tässä sielujen sodassa.
Hannes kirjoitti sitten perheen pyynnöstä renki-Jannelle kirjeen.
Isäntä piirsi sen alle omakätisesti pyynnön, että Janne palaisi
takaisin. Mutta sitä tehdessään hän näytti kuin verta hikoileisi. Hän
oli läpimärkä, usein pyyhki hihallaan kasvojaan ja värisi kuitenkin.
Anna tiesi Jannen olopaikan ja sinne kirje laitettaisiin.