Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi
tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan
juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän
oli mielestään lyönyt jotain laimin.
Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri
kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea
pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä
vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "_rehellisyydestä_". Se
raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen
kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat
pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.
Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi,
mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:
-- Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä...
-- Olin juuri lähdössä.
-- Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen... tahdoin nähdä miestä,
jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että
teidät valittiin.
-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa.
-- Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden
teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella
ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs... minä
olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä --
sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan -- ja siitä
huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.
-- O'o! Niin pitkä virkaura.
-- Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä,
ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.
Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina
ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja
päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin
mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.
-- Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.
Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa
olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut
sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan
puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa
keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:
-- Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä
kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi
sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto... ja
ymmärrys... ja järki... ja sivistys... Pyydän saada sanoa vielä kerran
herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä
olen Juuso...
Hannes kovin hämmästyi.
Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".
-- Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika".
Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat... hih... hih...
Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös
ilosta.
Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi
myös saavansa istua.
-- Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen
emännän puhetta.
-- Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja
sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa;
varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista
kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin
kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He
luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan
puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta
onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia
tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille
nauraa... on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä
ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä.
Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko
joukko kannattajia.
-- Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.
-- Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä
vihollinen, nauroi Kallio.
-- Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun
emäntänsä sanoi, että sata tuhatta...
-- Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin
kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin
silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten
rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja
maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin
veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa
ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla
oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten
harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän
pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai
mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni,
niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon
ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille
antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä
hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että
talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen
vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten
paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha
isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä,
jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka
siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat
rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli
humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan,
niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi
pyysi.
-- Eikö muulloin karvaita käyttänyt?
-- Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää...
Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi
yltyen:
-- Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi
talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella?
Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka
käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin
ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse
paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se
tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan...
Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.
-- No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa
yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se
kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli
kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento
tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?"
Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen
ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon.
Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului
kuin naurua.
-- Mutta esimies elikkä...
-- Sano vain sinuksi!
-- Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä
isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi...
Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja
ärjäsi:
-- Mene itse sinne yöksi, niin uskot!
-- So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.
-- Olit yötä? Sinä? Uskalsit?
-- En tiennyt koko juttuja.
-- Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?
-- Toisessa.
-- Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.
Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja
riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.
Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.
Sitten Kallio puhui:
-- Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse
rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla
ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies,
jota pitää... _kunnioittaa_.
Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:
-- Ja pelätä...! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla
kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa
antama... Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja
rypistän otsani, vapisevat he. Näin...
Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi
kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken
kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä
pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:
-- Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me
tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta... me koulumiehet ja sivistyneet...
Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät
Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti
hattuaan.
Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta
näkyivät.
-- Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion
mentyä ja lisäsi:
-- Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin
ikävä juttu.
Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo
tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi
hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että
ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä
ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:
-- Ei me osata tehdä ruokaa.
Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän
naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle
lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.
Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on
puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta
aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen
suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen
hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita
kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja
ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä
olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa
bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.
Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi
kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle
ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään
murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on
kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä,
vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan.
Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä
posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita
kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä...
Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään
homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli
vielä herkkua.
Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota
likaisuutta... tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.
Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina,
asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on
kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa
noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja
samaten posliininen maitokannu...
Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään
oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi
pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä
ellostava mauttomuus.
Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle
ruumiillista pahoinvointia.
Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla
karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia
villaesineitä.