Hannes Kauppi, nuori kansakoulunopettaja saapui pienellä höyrylaivalla
vastaisen kotipitäjänsä kirkonkylän laivalaituriin. Kotipitäjänsä! Mikä
ihmeellinen salaperäisyys siinä sanassa nyt helähti!
Hän tuli aivan tunteelliseksi ja nosteli tervehdykseksi hattuaan tuiki
tuntemattomille ihmisille.
Sillä tämä Ylä-Karjala, jonne hän nyt asettuisi opettajana
vaikuttamaan, oli vetänyt häntä puoleensa kuin Lapin kesä joutsenta.
Siihen olivat syynä syvät, sielulliset vaikuttimet. Itse luontoa ja
sen kansaa ei hän ollut koskaan ennen nähnytkään. Mutta sen hän tiesi,
että tämä osa isänmaata oli pimeä loukko, jonne elämän lämpöiset tuulet
hyvin harvoin pääsivät puhaltamaan. Ja kartalta hän näki siellä olevan
paljon vettä ja vuorta. Vettä ja vuorta hän sydämensä pohjasta rakasti.
Ja erityistä mielenkiintoa oli hän nyt tuntenut tähän pimeään kolkkaan.
Juuri siksi oli hän hakenut ja saanut paikan Ylä-Karjalan takalistoilla.
Tänä aikana oli koko isänmaa sorron lyömä. Kaikki oli peittynyt
valtiolliseen usvaan.
Moneen nuoreen sydämeen koski hyvin kipeälle tämä isänmaan kärsimys.
Ja hiljaan luvattiin itselleen uhrautua kansan eteen.
Pienessä seminaarikaupungissakin oli joidenkuiden opettajakokelaiden,
jotka kohta laskettaisiin vaikuttamaan opettajina kansan pariin,
sydämissä syttynyt into lähteä kaukaisimmille salomaille tekemään työtä
kansan sivistyksen eteen. Hannes Kauppi oli esiintynyt näiden johtajana.
Vappu-iltana kaupungin ihanassa puistossa oli lopullinen päätös
tehty. Sillä kaukaisilla takalistoillakin oli kansa valveutettavana
valistuksen soihtu sytytettävä.
Tämä olisi heidän uhrinsa kärsivälle isänmaalle.
Näin he olivat päättäneet, laulaneet, pitäneet puheita ja kyyneleihin
asti heltyneet.
Sillä he kaikki olivat nuoria. Heidän johtajansakin, Hannes Kauppi,
tuskin 24-vuotias.
Ja Hannes oli valinnut toimialakseen Ylä-Karjalan takalistot.
Hän oli sitten lukenut Ylä-Karjalan historiaa tunteakseen tulevan
toimialansa pohjaa myöten. Ja sen historian lehdillä oli hän löytänyt
niin paljon tämän kansan puolesta puhuvaa. Ensin novgorodilainen ja
moskovalainen vaikutus. Sittemmin ruotsalainen ja taas uudelleen
venäläinen. Novgorodilais-moskovalainen kehitys oli tuonut mukanaan
bysanttilaisen maailman kylmät kaavat: pyhäinkuvat, ristinmerkin
tekemisen ja niiden mukana pakanallista kristinuskoa.
Mutta se oli tuonut vielä pahempaakin: vilpin ja valeen, teeskentelyn
ja viekkauden.
Ruotsalainen vaikutus oli alkanut uskonvainoilla ja vapaaherrakunnilla.
Ja jatkunut virkavaltaisena ruoskana ja rajameteleinä, kunnes "vapauden
aika" tännekin korpien kangasmaille oli lähettänyt kutsut valtiollisiin
harrastuksiin, mitkä kuitenkin näivettyivät kulkuneuvojen puutteen ja
liian syrjäisen aseman tähden.
Varsin kalpeita, hyvin kalpeita nimiä jaksoi tämän kansan keskuudesta
kohota historian lehdille: Luukas Räsänen, Juho Sormunen, Olli Tianen.
Ruotsalainen kosketus oli ajanut melkein sukupuuttoon maan karjalaisen
väestön ja tuonut sijalle liukkaat savolaiset.
Tällaiselta pohjalta oli ylennyt se kansa, jonka parissa Hannes nyt
seisoi pienellä laivalaiturilla.
Se oli hänelle siis kuin tuttua, mutta kuitenkin niin uppo-outoa. Ja
sentähden hänen sielussaan risteili monellaisia tunteita näitä ihmisiä
nähdessään.
Pian oli hänen ympärillään liuta kummastelevia maalaisia. Sillä outo
herrasmies oli harvinainen ilmiö tämän kirkonkylän laivalaiturilla.
-- Minun pitäisi tulla tänne opettajaksi Orjasaareen, vastasi Hannes
heidän kyselyihinsä.
Häntä neuvoi ja opasti kohta kymmenenkin suuta yht'aikaa. Jo siitä
huomasi Hannes olevansa leppoisten ja liukkaiden savolaisten
keskuudessa.
Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen
kotiinsa.
-- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat. Hannes nytkähtää.
-- Miten sitten kuljetaan?
-- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.
-- Oivallista! huudahtaa Hannes ja nauraa. Astellaan rantaan päästyä
mehevään lehtoon. Nuorekas luonto, korkeat mäet ja siniset vedet
hurmaavat Hannesta.
Tuolla korkeimmalla mäellä on suuri punainen talo valkoisine
ikkunalautoineen ja mustine asfalttikattoineen.
Se on koulutalo.
Hannes on tyytyväinen näkemäänsä, tarjoaa saattajalleen paperossin ja
he nauravat kuin yhteisestä ilosta. Kun saattomies heittää hyvästin
opettajalle, lyö hän kättä niin tutunomaisesti kuin olisi oltu yksissä
jo vuosia.
Koulumäellä on Hannesta vastassa keski-ikäinen vaimo, joka yhtenään
niiaa. Hannes antaa kättä ja kuulee, että vaimo on pantu opettajaa
vastaan ottamaan ja tuomaan koulun avaimia. On jo odottanut kauan. Muut
eivät joutaneet, kun heinäilmat ovat hyvät.
Hannes otettuaan avaimet menee sisälle.
Kaikkialla hirveä maalin ja tärpätin haju. Eivät ole ymmärtäneet pitää
auki ikkunoita. Mutta kaikkialla uutta, loistelevaa, puhdasta, korkeata
ja ilmavaa.
-- Kunhan huoneet kuivuvat, niin on mainio koti, puhelee Hannes
vaimolle, joka avojaloin hiljaisena kuin aave tassuttelee hänen
jäljessään huoneissa.
-- Niinkö opettaja luulee, että tässä kelpaa koulua pitää? kysyy vaimo.
-- Kelpaa emäntäseni! huudahtaa Hannes ja taputtaa vaimoa olkapäälle.
Vaimon silmät leimahtivat. Niiden ruskea väri näytti kaksinkertaiselta
hyvin tummansinisen huivin alta.
-- Tämä talo on vihattu talo, sanoo vaimo.
-- Niinkö? kysyy Hannes säikähtäen.
-- Maksaa hirveästi. Eipä voinut Juuso Kalliokaan, vaikka on viisas
mies ja vaikka hänellä on keisarin antama raha, mitään. Ei pystynyt
herroja voittamaan, vaikka kyllä riiteli kuvernööriin ja sinaattiin.
Juuso olisi tahtonut laitettavaksi vain viisseinäiset huoneet:
Suuremman luokkahuoneen ja yhden huoneen opettajalle asunnoksi.
Nauroi meilläkin, että hänkin sopii asumaan yhdessä huoneessa, vaikka
onkin tuttu keisarinkin hovissa. Mutta herrat laittoivat koulutalolle
riitingin ja panivat suuren sakon uhan, ellei taloa tehdä juuri niin
kuin se riitinki näyttää. Ja niin piti tehdä. Ja niin tästä syntyi
tällainen palatsi, että ukot ohimennessään kunnioituksesta päänsä
paljastavat. Kerrankin Juuso Kallio menetti jutun!
-- Mutta kuka on Juuso Kallio?
-- On kunnan herra, jolla on keisarilta raha.
-- Mutta, mutta... puhui Hannes muistellen.
-- Mitä mutta?
-- Eikö hän ole tämän koulun esimies? Sehän nimi oli kutsumuskirjeen
alla.
-- On kyllä. Sitä mieltä oli rovastikin, että opettajalle olisi
riittänyt kyökki ja kamari asunnoksi.
-- Vai niin.
-- Niin.
-- Vihataanko täällä koulua?
-- Mikä vihaa, mikä rakastaa. Mutta tätä taloa vihataan, kun tässä on
monen ihmisen eläminen.
-- Mutta kansahan on sen vain omille lapsilleen rakentanut. Eikä
tällaisia taloja rakenneta kuin yksi vuosisadassa aina itse kuhunkin
piiriin.
-- Kyllä ne tämän vielä polttavat. Niin ovat muutamat sydämissään. Ja
meidän väki kyllä rohkenee, kun vain tahtoo.
-- Mitä joutavia!
-- Taitaa olla vielä maailma rakas opettajasta?
-- Hm!
-- Mitä?
-- Minä sanoin vain: hm!
-- Mitä se on?
-- Ei mitään.
-- Minäpä sanon jotain.
-- Noo?
Vaimo lähestyi Hannesta, tarttui häntä käsivarresta, kiinnitti ruskeat
silmänsä tiukasti häneen ja kysyi terävästi:
-- Tunnetko _sinä_ Jeesusta?
Hannes hätkähti noin kärjekästä puhetta.
-- Mutta kuka emäntä olikaan? kysyi hän keskeyttääkseen.
-- Olen Karvisen emäntä tästä läheltä. On meidänkin talon mies
tässä koulun johtokunnassa. On tämän talon isännöitsijä. Hänhän se
laittoi minut avaimiakin tuomaan, kun itse on väen mukana heinässä
ulkoniityllä. On siltä miesparalta aikaa tämän talon kanssa mennytkin.
On juoksennellut sinne ja tänne sen asioissa. Lopuksi kuljetti tänne
komean herran, joka ähkyi ja puhkui kuin käyvä kaljatynnyri täällä
kulkiessaan kesäkuumassa, kun piti pitkiä matkoja kävellä. Se oli
kaljupää ja itravatsa ja hikoili kuin vastalyöty sauna.
-- Mikä se oli?
-- Kuului olleen tarkastaja. Meillä oli yötä. Söi ja joi, kävi
saunassa ja piika häntä siellä pari tuntia lakanain välissä hieroi
eikä kysynytkään talolta, mitä maksaa. Maailman herrat se koulu tänne
salollekin nyt kuljettaa. Sellaista itravatsaa ei täällä ole vielä
nähty. Taisi olla laiska mies, kun ei oisi kehdannut kävellä.
-- Mitä hän täällä kävi?
-- Meidän isännälle kävi taki tilaan neuvomassa, millaisia huonekaluja
koulu tarvitsee ja muita kapineita. Sitten katseli, onko rakennus
sellainen kuin sen piti olla. Paljonko lie sellaisellakin palkkaa?
-- Monet tuhannet.
-- Ja kuitenkin rahansa tuhlaa ja täällä talonpojissa köyhänä kulkee.
-- Hänen neuvostaan ostettiin siis opetusvälineet?
-- Niin meidän isäntä osti. Satamarkkasia niihin meni ja nyt me saadaan
niitä hullutuksia maksaa. Mutta pitääkö sitä meidän maksaa sillekin
itravatsalle?
-- Emännällä voi olla kiire. Minun puolestani on emäntä nyt vapaa.
Missä se onkaan teidän kotinne?
-- Tuo talo tuolla toisella mäellä, osotti emäntä.
-- Tämä suurempi?
-- Niin. Siellä olen monta palavaa rukousta rukoillut. Ja huutanut
Herraa avukseni tässä surun ja murheen laaksossa. Toisinaan on hän
lähettänyt enkelinsä alas taivaasta minua vahvistamaan. Vaikka ihmiset
eivät sitä usko, kun eivät sano nähneensä. Mutta minä sen olen nähnyt
ja tuntenut ja minä olen silloin kuin pyörryksissä...
Emännän ääni värähteli. Kuulusti kuin olisi ollut itku hänen
kurkussaan. Ja kun hän jatkoi, niin hän jo todella itki.
-- Se olisi Luojan armo, jos saimme kristityn opettajan. Silloin osaat
meitä neuvoa...
Emäntä virttä laulaen lähti. Maailmaa hän ei rakastanut, vaikka niin
kovin maksuista huolehti.
Hannes meni yksinään suureen luokkahuoneeseen. Niin kookas ja niin
komea, niin kirkas öljytty katto, niin vankat hirsiseinät, niin sileä
maalilattia, niin uljaat uunit...!
Entäs maisema, joka noista valtavan suurista ikkunoista sisälle katsoi!
Siinä oli tunteita kuohuttavaa runoutta, sillä tämä Suomen kolkka oli
Luojan armaimpia käsialoja. Tuolla suuren suuri selkä syleilemässä
satoja saaria... täällä kapea lahdelma kuin joki lehtojen kainalossa...
ja tuolta taas näkyy pitkä niemi... sitten vettä... sinistä...
siintävää vettä... joka taholla... Ja jalkain juurelta lähtee yhdelle
suunnalle lehtimetsä yleten ja aleten maan korkeuden mukaan kuin suuri
aaltoileva viheriä meri, ja kätkee helmaansa lukemattomien kukkien
huumaavat tuoksut ja kirjavat värit. Hanneksen mieli jo aavisti,
miten herkullista olisi nukahtaa sen ruohosohvilla vuossataiskoivujen
siimeksessä.
Muu lähin ympäristö on mäkiä ja laaksoja. Taloja mäkien huipuilla
ja laaksoissa vehmas kasvullisuus. Tuulimyllyjä, vinttikaivoja...
lehmiä... lampaita... niityillä paljasjalkaisia avorintaisia
heinämiehiä...
-- Tämä talo on Vesilinna. Näin kauniilla paikalla en ole elämässäni
asunut, huudahtaa Hannes lumoutuneena seudun suloudesta.
Hän katsoo... katsoo... yhä katsoo... Hän tahtoo imeä sieluunsa tämän
hurmaavan luonnon.
-- Kansa tässä ympärillä vielä nukkuu tiedottomuuden unta. Mutta
annappa tämän koulutalon muutaman vuosikymmenen henkistä soihtuaan
sytytellä, niin tästä nousee edistyshaluinen nuori polvi... syttyy
tunteita ja järkeä... aivot heräävät... hermosto hienostuu... sillä
sivistys koskettaa näkymättömällä taikasauvallaan sinne ja sinne ja
sinne...
Hannes viittaili itsekseen kädellään kohti taloja vaarojen hartioilla.
Ja ne näyttivät hänestä ikäänkuin odottavan häntä, joka niiden pölyt
ja tomut, noet ja karstat raittiina tuulena pois puhaltaisi. Hän oli
näille kodeille saapunut puhdistavaksi henkiseksi lääkäriksi, rakkauden
apostoliksi, niiden tulevia aikoja muodostavaksi profeetaksi. Suuri
ylösnousemus niissä on tapahtuva, mahtava herääminen likaisilta
olkipahnoilta itsetiedottomuuden unesta valoon ja vapauteen, tietoon ja
arvosteluun. Vuossatain uni on täällä nyt loppuva ja uusi aamu ruskonsa
näyttävä... kohta... kohta...
Hannes levitti kätensä kohti noita taloja ja lausui:
-- Te tuntemattomat korven kuokkijat ja raskaskätiset raatajat, minä
otan teidät lämpöiseen syliini ja painan sydäntäni vasten. Minä
olen teidän ja te olette mun. Oo, kansa, miten suuresti minä sinua
rakastan... rakastan... rakastan nuoruuteni koko hurjalla voimalla
ilman rajoja...
Tällaisen kiihkoisen kohtauksen haltioimana katseli sitten Hannes
seinillä suuria öljystä vielä tuoreita karttoja, kookasta mustaa
seinätaulua, uusia pulpetteja, karttapalloa, ohutta karttakeppiä, siroa
urkuharmoniota.
Ja hänen sieluunsa kohosi hyvin kaukainen, mutta lämmin tunnelma siitä
päivästä, jolloin hän pienenä poikana ensi kerran astui koulusaliin.
Sen vaikutus oli jäänyt jonnekin sielunsopukkaan. Nyt se aukeni sielun
silmien eteen kuin etäisenä tervehdyksenä, kuin ulohtaalla olevana
kätenä, joka suloisesti viittasi hänelle ja samalla heitti hänen
sieluunsa kokonaisen tulvan lapsuuden riemua. Hän tunsi ikäänkuin
ruumiillisesti keventyvänsä.
-- Istuttaappa tämäkin luokka täyteen pieniä ihmisen alkuja, joilla on
kirkkaat silmät, heläjävä ääni, pienet uteliaat aivot. Ja tällaisen
herkullisen luonnon juhlapöydältä heitä ravita... opettaa heitä
rakastamaan tätä ihanata synnyinmaata... rakastamaan viimeiseen
hengenvetoon asti... avata näiden lasten silmät näkemään, miten Suomi
on kaunis ja mihin tämä kaunis maa asujiaan velvoittaa... tämä työ on
jumalallista elämäntyötä... tämä on suurta pienessä. Tätenhän puhaltaa
kuolleisiin elämää... nukkuviin valppautta... puhaltaa heihin rakkauden
veriä nostavat värähdykset... työhön väkevän harrastuksen! Tämän täytyy
olla ensi luokan taitelijan työtä.
Hannes siirtyy taas ikkunan luo ja antaa katseensa lentää sinne ulos
pitkin maita ja vesiä.
-- Tuolla mökeissä ja taloissa on minun raaka-aineeni... tämä
koulusali on minun atelierini... sytyttävänä voimana on minulla tämä
komea luonto... ja mallina työssäni ihmiskunnan jaloimmat henkilöt.
Enkö olisi taiteilija, jonka työn tuloksista voi hedelmää odottaa?
Juuri tällaiset atelierit ovat kansan parhaimmat taidepajat, ovat
ne masuunit, joissa valistus sen omien lasten verestä polttaa pois
ruosteen ja rahkan...
Ja tämä päivä on minun elämäni kauneimpia päiviä. Sillä sielussani on
nyt suuri juhla ja sopusointu olemukseni kirkastaa. Jospa aina voisi
näin tuntea, näin nähdä elämä yhtenä kirkkaana lupauksena sydämensä
parhaimmista pyrkimyksistä!
Hannes oli tunteittensa haltioimana kokonaan unhottanut arkipäivien
harmaat sekasotkut. Hänen sielunsa oli avartunut kohti ihanteiden
sytyttäviä valoja. Korkealle... ylös... korkealle... suuren runoilijan
pyhimmille alttareille...!
Itsestään menivät hänen askeleensa urkuharmonion luo, jonka hän avasi.
Kohta kumpusi salissa ihana soitto ja siihen yhtyi Hanneksen korkea
laulu:
"Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvien,
miss' elämämme suojan saa,
sa toivojen, sa muistoin maa,
ain' ollos onnees tyytyen
vapaa ja iloinen!"
Kuuma tunneväreily kierteli hänen ruumiissaan. Kauan vielä sen jälkeen
Hannes hiljaan istui. Sillä tunnelma oli hänet kokonaan voittanut!
Sellainen oli hänen tulonsa uuteen kotiinsa.