väsymystä ilkkua haa-haa-jaa-jaa-huudoillaan ja jäi myöhästyneitä
odottelemaan. Eihän maksanut vaivaa rynnistää kilvan kotkan ja haukan
kanssa -- arveli se.
Leivoselle kävi niin, että se kuuli varpusen surunvoittoisen
valitusvirren ja tahtoi sitä lohduttaa. Mutta kun se ei keksinyt, missä
varpusystävä oleili, kohosi se yhä korkeammalle, laulaakseen edelle
ehtineille pikalentäjille merkin, että oli pysähdyttävä, koska eräät
kilpatovereista olivat kärsineet vahingon.
Vihdoin pysähtyi kotkainkin kova lentäjäsuku. Se huomasi näet olevansa
yksin kilpailemassa. Alla siinsi sininen salo huimaavine vaaroineen ja
jättiläishonkineen, mutta toisia kilpatovereita ei näkynyt mailla
halmeilla.
Eipä siinä sen enempää kuin laskeuduttiin saloharjulla kasvavain
honkien latvaan istumaan ja odottamaan toisia tulevaksi.
Näin päättyi lintujen suuri lentokilpailu. Kotka suoriutui voittajana,
mutta joutui voittonsa vaatimuksesta kauas ihmisten ilmoilta suuren
salon ja yksinäisen erämaan asukkaaksi. Sen lähimmäksi naapuriksi
leiriytyi haukka, joka kylän rajalla vartoo tovereitaan ja pelkää yksin
lähteä ylhää erämaan taivalta taittamaan.
Tällä tavalla ottivat asuinsijansa muutkin lentokilpaan lähteneet
linnut. Kurki kahlaa soita, sorsa soutelee vedenselkiä, varpunen
pyristelee ikkunain pielissä ja siinä sivussa tekee kiusaa pääskyselle,
vaikka pääskynen sydämenhyvyydessään tahtoo laulaa sille lohdutusta ja
olla samalla ihmisten ilona.
Leivonen lentää yhä ylöspäin, vieden kärsimyksen ja kohdanneen vahingon
viestiä valkeuden iki ylhiin asunnoihin. Mutta vares vaakkuu
kylänrajalla ja odottaa kiihkeästi, varsinkin joka kevään tullen,
milloin ne pienemmät lentäjät palaavat.
Sanopas sinä, kuka linnuistamme ansaitsee lentotaidollaan ensimmäisen
palkinnon?
Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.
(Kansan satu.)
Olipa kerran kolme veljestä. Heillä ei ollut liikoja rikkauksia:
ainoastaan hyvä metsästystaitonsa ynnä pieni mökkipahanen, missä he
olivat vanhaa äitiään elättäneet.
Tapahtuipa sitten, että heidän oli lähdettävä sotapalvelukseen. Niin he
myivät mökkipahasen, antoivat siitä saadut rahat äidilleen ja kulkivat
kuninkaan kaupunkiin palveluspaikkaansa.
Kolmen vuoden kuluttua pyysivät he päälliköltään loma-aikaa ja siitä
oitis menivät metsästelemään. Kävelivät ja etsivät ensimmäisen päivän
ja eksyivät korven keskelle ympyriäiselle kukkulalle. Ei edes
hiirenpoikasta Metsänhaltija ollut heidän eteensä osuttanut.
Väsyneinä yöpyivät veljekset tähän, päättäen vuoroonsa pitää vartiota.
Ensinnä joutui nuorin veljeksistä vartioimaan toisten nukkuessa.
No, yösydännä miilusteli metsästä hirmupartainen ukko, jolla oli iso
rahakukkaro ja pitkä piippu. Poika aikoi heti ampua kumman kulkijan,
mutta tämä rauhallisesti pakisi pojalle:
-- Elä velikulta tuumi turhia! Eihän sinun luotisi edes pysty minuun,
joka olen niitä ottanut vastaan jo tuhansittain. --
No, istuttiin sitten nuotiolle, missä ukko alkoi tupakoida ja kysellä
poikien puuhista. Selitykset saatuaan pyysi äijä poikaa oppaakseen.
Mutta poika vastusteli.
-- Voi veliseni, enpä saata sitä tehdä, sillä veljeni herättyään
alkavat ihmehtiä, että mikäs miehen on perinyt. --
Tuosta ukko tempasi pojan kädestä pyssyn ja iski sen maahan pystyyn.
-- Tästä ei lennä ylitse ilman lintukaan, ja koko poissaolosi ajan
veljesi makaavat sikeää unta. --
Läksivät siitä sitten patikoimaan. Kohta hohti heitä vastaan vaskinen
linna, minkä portilla vartijat suoriutuivat syviin kumarruksiin. Linnan
jokaisesta ikkunasta virtaili valonhohdetta.
Ukko vei pojan linnaan ja piteli siellä parain kestein, että poika sai
lähteä kuin uutena miehenä.
-- Kauanko luulet paluutiellä viipyväsi? kysyisi ukko pojalta.
-- Sen kun hetkisen, kuten tulotiekin tuntui -- arveli poika,
-- Ohoh, vähintäin viisi vuorokautta kestää kulkusi! --
Poika siitä säikähti perin pahoin. Johan veljet sitten aikaa olisivat
heränneet. Mutta ukko lohdutteli, sanoen panevansa matkan joutumaan.
Sitten kysyi hän saattamispalkkion suuruutta. Mutta poika kieltäytyi
mitään maksua ottamasta, kun jo oli saanut kelpo kestityksen.
-- Saatpa sitten tästä kukkaroni, jossa on toisessa päässä kultaa
toisessa hopeaa. Kuluta siitä kuinka paljon hyvänsä, eivät aarteet
ikinään lopu. Mutta et saa sitä näyttää etkä kertoa, mistä olet sen
saanut ennenkuin sopivana aikana, muutoin sinut paha perii. --
Tämäpä oli ihmeellistä! Ihan tuntui pojan päätä huimaavan. Silloin
antoi ukko vielä neuvon.
-- Veljesi ihmehtivät, mutta sinun tulee sanoa, että lehdonlaidassa oli
lähde, josta joit ja siitä kait kaikki johtuu.
Niinpä kävikin. Veljet kohta kummeksumaan, että mikä mieheen on mennyt.
Mutta poika antoi heille ukolta saamansa selityksen ja siitä he
lakkasivat enempää utelemasta.
Tämän seuraavan päivän samoiltuaan saivat he riistaa täydet kantamukset
ja joutuivat samaan yöpaikkaan. Nyt oli keskimmäisen veljeksen vuoro
vartioida.
Taaskin kävi kuten edellisenä yönä. Jouduttiin hopealinnan luo, minkä
hopeaisella portilla olivat karhut kunniavartijoina. Linnassa sai poika
keisarilliset kestitykset ja palveluksensa palkkioksi ihmeellisen
pöytäliinan.
-- Tämä on sellainen taikaliina, että mihin ikinä sen levität ja mielit
millaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä oitis ilmestyy eteesi yllin
kyllin. -- Hänetkin penäsi ukko ennen aikaansa puhumasta
taikaliinastaan sen halaistua sanaa.
Kolmantena päivänä oli heillä riistaa ilman liikoja etsiskelyjä,
jälleen asetuttiin entisille yösijoille ja vanhin veljistä asettui
vartioimaan.
Hänellekin ilmestyi sama ihmeellinen ukko. Mutta tämä velipä aikoikin
ukon kiellosta huolimatta ampua, vaan ei saanut asettansa vireeseen.
Niin täytyi hänen luopua yrityksestään ja tehdä tuttavuutta vieraan
kanssa. Hänkin joutui ukkoa saattelemaan ja noin neljännestunnin
kuluttua kohdattiin korvessa kultainen linna, minkä portilla leijoonat
pitivät vartiota. Linnan sisäpuolikin oli ehta kultaa.
Alkoi taas kelpo kestitys ja ystävällinen yhdessäolo. Mutta lähtiessään
peljästyi poika kuullessaan, että paluutie olisi viidentoista
vuorokauden mittainen. No, siitäpä ukko lohduttelemaan, kuten
toisiakin, että kyllä hän saattaa matkan joutumaan.
Tälle veljelle antoi ukko sellaisen ihmevaipan, että kun sen puki
päällensä, saattoi liikkua näkymättömänä missä hyvänsä. Mutta tästäkään
lahjasta ei saanut ennen aikaansa puhua puolta sanaa.
Näin oli kolme vuorokautta vierähtänyt. Veljesten oli lähdettävä
etsimään tietä, joka johtaisi jälleen kuninkaan kaupunkiin. Heiliä oli
kantamukset riistaa, ja jokaisen mieli hyppi hykkyrällä, ajatellessaan
omistavansa taikakalun, jonka avulla kyllä henkensä elättäisi. Mutta
ukon vihaisia varoituksia muistaen eivät he edes toinen toisilleen
tohtineet aarteistaan puhua.
Kävellessään korpia osuivat he vihdoin maantielle, missä he suuntaa
tietämättä alkoivat astella eteenpäin.
Osuttiinpa siinä majataloon. Siihen he päättivät poiketa ja vaihettaa
riistalla ruokaa, kun ei ollut rahaa, millä ostaa. Tällöin muisti
nuorin veljeksistä suuren rahakukkaronsa ja keskimmäinen ihmeellisen
taikaliinansa, mutta eivätpä tohtineet asiasta mitään hiiskua.
Talosta pyydettiin sitten parasta syötävää. Sen maksuksi kaatoi nuorin
veli kasan hopearahoja pöydälle, kysyen olisiko rahoja jo riittävästi.
Ihanpa isäntä kauhistui tuota rahan paljoutta ja arveli, että siitä
hinnasta olisi elättänyt vieraita kolme vuotta. Mutta poika kehotti
kohteliaasti isäntää korjaamaan kaikki rahat. No, tottahan isäntä sen
kiittäen tekikin.
Tuosta toiset veljekset salaa arvelivat, että nuorinta veikkoa oli
varmaan kohdannut sama onni kuin heitäkin.
Kun siitä ei silmittömällä kiireellä selvitty lähtemään, niin alkoi
aterian maksaja hieroa isännän kanssa talonkauppoja. Isäntä ihmetellen
käveli kahakäteen lattialla ja ilmotti hinnaksi huikean summan. Poika
kovisti kukkarostaan kelpo kasan kultaa pöydälle kysyen, joko
riittäisi. Isäntä päivittelemään, että oli jo kolmen hovin hinta. -- Ei
se minuun kuulu, korjaa vain rahat pois -- vastasi poika rohkeasti.
Sitten hän virkkoi keskimmäiselle veljelleen:
-- Minä ostin sinulle talon, ettet enää tarvitse olla sotamiehenä. Ota
nyt isännän ohjakset käsiisi ja jos mitä ikävyyksiä alkaisi koitua,
että näin olet karkuteille jäänyt sotapalveluksesta, niin minä vastaan
puolestasi päällikön edessä. --
Tästä lahjastaan pyysi hän vain kyytihevosen, saattamaan itseään
vanhimman veljen kera kaupunkiin, minne oli matkaa pari kyytiväliä.
Seuraavassa majatalossa täytyi veljesten taas einehtiä ja maksuksi
kaatoi nuorin veli taikakukkarostaan sellaisen kasan hopearahoja, että
isäntä ihmehti ja olisi tahtonut vaikka viisi vuotta elättää veljeksiä
moisesta maksusta.
Tässä taaskin sukeusivat talonkaupat. Isäntä ilmotti uhmahinnan, mutta
poika solahutti kukkarostaan kultarahoja sellaisen erän, ettei
halutettu edes laskemaan käydä. Hyvästikin kymmenen talon hinnaksi ne
isäntä arvioi.
Tämän talon lahjotti poika vanhimmalle veljelleen ja tahtoi
vastalahjaksi vain kyydin palveluspaikkaansa. Hän lupasi siellä
päällikön kanssa selvittää veljensä asiat. Niin hän lähti ajelemaan
eteenpäin, mukanaan suuret säkilliset riistaa: lintuja, kettuja ja
jäniksiä.
Perille päästyään hän ensitöikseen mötkähytti vääpelille säkillisen
riistaa tulijaisiksi. Sitten pyysi hän vääpelin puhumaan päällikölle,
että hän haluaisi ostaa itsensä ja veljensä vapaiksi sotapalveluksesta.
Vääpeli toimittikin päällikölle tulijaisiksi varatut riistasäkit ja
esitti pojan asian, mutta päällikkö arveli, ettei lunnaiksi tarvittavaa
rahasummaa olisi köyhällä sotamiehellä. Kolmen miehen vapautuskirja
maksaisi näes kolmesataa ruplaa.
Siitäpä poika kohta kopahutti kukkaroansa pöytään ja siihen solahti
kasa kultarahoja. Mielihyvin alkoi päällikkö kohta toimittaa
vapautuskirjaa arvellen, että näiden kolmen sotamiehen runsailla
rahoilla voi helposti hankkia kymmenen pataljoonaa palkkaväkeä.
-- Mitenpä olla kuin eleä? -- arveli poika nyt, saatuaan itsensä ja
veljensä vapaiksi ja hankittuaan veljilleen talot ja tavarat. No, se
oli juuri kuninkaan kaupunki, missä hän oleili. Ja kuninkaalla
kerrottiin olevan kauniin mutta pahanelkisen tyttären. Poika päätti
koettaa onneansa, eikö hän voisi voittaa osakseen prinsessan rakkautta,
kihlata häntä ja elämän vieriessä tasottaa tyttären huonoa luonnetta.
-- Raha kaikki voittaa -- sanoivat ihmiset. Niin uskoi poikakin,
pukeutui parhaisiin vaatteisiin ja läksi linnaan pyrkimään. Mutta tuo
kuusikerroksinen linna olikin lujasti vartioitu. Vartiosotilaat eivät
päästäneet miestä edes linnan pihaportin lähettyville, vaan aikoivat
käännyttää hänet samoin tein takaisin.
Prinsessa sattui oleilemaan ylimmässä kerroksessa ja näki mitä portilla
tapahtui. Heti lähetti hän kamarineitsyeensä ottamaan selvää, kuka
herra käännytettiin tieltä takaisin ja mitä tällä oli asiana. Mies
ilmotti kosimisaikomuksensa. Silloin antoi prinsessa vartiosotilaille
käskyn, että tulija oli esteettä laskettava hänen puheilleen.
Kun prinsessa tunsi, että tulija oli sama mies, joka sotaväessä
ollessaan oli usein seisonut vartiossa linnan portilla vihastui hän.
-- Kuinka sinä uskallat tulla puhumaan minulle kihlausaikeistasi?
Sinähän olet seisonut lukuisia kertoja köyhänä halpana sotamiehenä
isäni linnan portinpielessä! -- sanoi prinsessa ylpeästi. Mutta poika
kumarsi syvään ja vastasi rohkeasti:
-- Kyllä, armollinen prinsessa, niin olen tehnytkin, täyttäessäni
velvollisuuttani kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta nyt minä olen
rikas kuin kuningas, sillä minulla on kukkaro, josta kulta ja hopea ei
kuunaan lopu. --
Silloin muuttihe prinsessa, tuo julma, kateellinen ja ahne, viekkaaksi.
Hän mieli ryöstää rikkaudet pojalta, kuten monelta muulta kosijalta
tätä ennen. Mairitteli siitä pojan viereensä istumaan, halusi nähdä
tuota taikakukkaroa ja sen käsiinsä saatuaan pyysi pojan odottamaan,
kunnes hän kävisi isälleen, kuninkaalle, kukkaroa näyttämässä sekä
sopimassa siitä, eikö heistä hyvinkin tulisi aviopari.
Mutta prinsessa ei tullutkaan takaisin, vaan hänen asemestaan ilmestyi
sotilaita, jotka väkivalloin, pilkaten ja piesten potkivat pojan ulos
linnasta.
Tuska sydämessään tällaisesta väkivallan teosta käveli poika nyt
kaupunkia ja mietti mielessään, mitä tehdä. Muistipa siinä, että oli
veljilleen suuret lahjat hankkinut. Tottahan he hänestä nyt pitäisivät
huolen.
Niin hän meni murheellisena keskimmäisen veljensä luo ja kertoi, miten
hänet oli viekkaudella saatettu köyhäksi.
Veli oli valmis lohduttamaan. Hän toi esiin taikaliinansa.
-- Saat, veliseni, lahjaksi tämän. Levitä se missä ikinä ja ajattele
minkälaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä on kohta kylliksi
käytettävänäsi. --
Hyvillä mielin kiitteli köyhä veli ja patikoi taas kuninkaan
kaupunkiin. Mutta hän ei malttanut olla pyrkimättä prinsessan luo
saamaan kukkaroaan takaisin.
Nytkin aikoivat vartijat ajaa hänet portilta takaisin, mutta prinsessa
huusi heille, että mies oli laskettava linnaan.
Tuskin oli poika päässyt sisälle, kun prinsessa teeskennellen itkua
lankesi hänen kaulaansa.
-- Mihinkäs sinä, sankari kultainen, katosit hiljattain? Kun minä olin
isäni puheilla, niin sinä sillä aikaa olit mennyt matkoihisi. Olen
itkien ikävöinyt sinua aina siitä asti. --
Sitten hän kertoi, että kuningas oli kyllä suostunut heidän
yhteenmenoonsa.
Siitä poika, entiset pahat unohtaen, taas iloissaan ilmotteli olevansa
rikas. Hänellä kun oli hallussaan sellainen ihmeellinen liina.
Mutta mitäpäs ollakaan? Kävi ihan kuin edelliselläkin kerralla.
Nyt meni mies poloinen vanhimman veljensä luo. Tämäkin puolestaan suri
veljensä kohtaloa ja kiitokseksi saamastaan lahjatalosta antoi
veljelleen taikavaippansa.
-- Pue se yllesi ja mene linnaan. Kenties saat sieltä tavarasi takaisin
-- neuvoi vanhin veli.
Poika liikkui nyt linnassa kuin konsanaan henki, jota ei nähdä. Hän
kulki kuninkaantyttären ohitse, avasi vaatekaapin ja kallisarvoisten
kalujen kätkön, mutta ei löytänyt kadonnutta kukkaroa eikä liinaa.
Sitten pysähtyi hän ovipieleen ja ääneensä tervehti prinsessaa.
Prinsessa lipeäkieli siitä kohta luikkaroimaan:
-- Kuinka sinä, kultuseni, olet täällä enkä sinua näe! --
-- Jaa-a! Kyllä minä olenkin sellainen mies, että voin muuttua miksi
vain haluan -- vastasi poika melkein ylpeänä. Siihen prinsessa
viekastellen:
-- Minä olen viisas ja osaava, mutta taidatpa sinä sentään olla
suurempi minua. Kyllä me olemme luodut toisiamme varten. Miksikä sinä
taas toistamiseen karkasit luotani ja jätit minut ikävääni? --
-- Tottahan minun täytyi henkeni uhalla paeta sotamiestenne käsistä --
vastasi poika pahoin mielin. Ja sitten hän taas selitteli, miten hän
saattoi olla näkymättömänä linnassa.
-- Näytä hyvä mies minullekin sitä vaippaasi. Tahdon mennä isäni luo ja
sanoa hänelle, ettei ikinään saa laskea julmia sotamiehiä minun
kamariini. --
Ja tapahtui, että poika taaskin unohti prinsessan viekkauden ja
luovutti tälle veljeltään saamansa lahjan.
Prinsessa meni, mutta antoi lukita ovet salpaan. Sitten lähetti hän
sotilaat pieksemään ovia ja käski heidän haastaa kovaa uhkan kieltä
poika poloiselle.
-- Tämä on pahennuksen päivä sinulle, joka uskallat taikoinesi
tunkeutua armomme asuntoon! Ilman armoa joudut nyt päätäsi
lyhemmäksi. --
Niin huusivat sotamiehet oven takaa. Ja silloin poika poloinen
hädissään repi verhot prinsessan ikkunoista ja laskeutui niistä
kiertämänsä köyden avulla ikkunan kautta kadulle.
Jälleen murhe mielessään käveli hän kaupungilla. No, olipa satamassa
suuri vierasmaalainen laiva. Hän meni kapteenin puheille ja myi itsensä
kuudeksi vuodeksi laivan palvelukseen. Mutta muutaman päivän perästä
nosti meri mahtinsa esille sellaisella voimalla, että laiva pirstoutui
palasiksi ja koko miehistöstä hän ainut pelastui raakapuun turvissa
sumuisen saaren rantaan.
Kuivailtuaan vaatteensa alkoi hän etsiä saaresta ihmisiä, tai jos
sattuisi jotain syötävää, sillä oli kova nälkä. Joutuipa siitä suuren
omenapuun luo. Hän pudotti yhden nyrkin kokoisen omenan ja söi
suihinsa. Mutta se oli taikapuu, jonka hedelmä muutti hänet valkeaksi
hevoseksi. Käveli kompuroi siitä neljin jaloin. Söi toisen omenan ja
siitä kasvoi sellainen sarvikiehkura hänen otsaluuhunsa, että sai
pujotteleida puiden lomitse.
Tulipa siitä jo tosi tuska eteen. Hän huomasi nyt selvään, miten tuo
taikakaluja lahjottanut ukko toteutti uhkauksensa.
Vihdoin joutui hän pienen omenapuun luo. -- Ei käy hullummin kuin on
käynyt, jos syön tuostakin. -- Niinpä söi hän pikkuisen omenan. Kohta
tipahtivat sarvet tiehensä. Söi toisen. Karvapeite vieri selästä,
kylkien päältä ja kaikkialta. Hän oli uudelleen päässyt ihmiseksi.
Poika säilytti muistissaan ne merkilliset omenapuut. Eihän sitä
tiennyt, mitä saattoi vielä elämässä tapahtua.
Kävellen siellä aikaa kuluttaessaan osuttaa hän eräässä kohden kumoon
kaadetun venheen. Sen alla oli naisen vaateparsi ja kaksilokeroinen
kori. Mies puki vaatteet yllensä, otti korin käsivarrelleen ja poimi
sen lokerot täyteen omenia, toiseen suuresta toiseen pienestä puusta.
Sitten purjehti hän merille ja kolme vuorokautta tuulen ajelemana
oltuaan joutui taas kuninkaan kaupungin rantaan.
Linnansa parvekkeelta näki kuninkaan tytär kohta, kuinka outo alus toi
rantaan kauniita omenia. Hän antoi palvelijansa mennä niitä ostamaan.
Mutta kun niiden hinta oli sata ruplaa kappaleelta, ei palvelija
tohtinut ostaa enempää kuin kaksi suurinta omenaa. Sitä saalistaan
läksi hän kiireellä kiidättämään kiihkeästi odottavalle prinsessalle.
Mutta omenain myyjä lykkäsi venheensä vesille ja purjehti muille
markkinoille.
Tuskin olivat omenat ehtineet prinsessan ovelle kun hän töytäsi vastaan
ja alkoi syödä rouhtaa niitä suihinsa. Ahmaisi ensimmäisen ja alkoi
ihmehtiä, mikä hänestä oli tullut. Mutta hän uskoi uneksivansa ja söi
toisenkin.
Nyt seisoi hän keskilattialla valkoisena hevosena, jonka otsaa kattoi
kauhistuttava sarvikiehkura. Siitä suuri suru ja häätymätön hätä
linnaan ja koko kuninkaan kaupunkiin. Kuningas viipymättä etsimään
parannuskeinoja. Hän antoi kuuluttajain julistaa kaikkialla, että mistä
ikinä löytyisi taituri, joka voisi muuttaa rakastettavan prinsessan
jälleen ihmiseksi, sen olisi viipymättä tultava kuninkaan puheille.
Tehtävässään onnistuva saisi valtaistuimen ja puolisokseen taudista
parannetun tyttären. Vieläpä antoi kuningas käskyn porttinsa
vartijoille, että kuka hyvänsä yöllä tai päivällä ilmestyisi portille
ja ilmottaisi olevansa tohtori, sen oli esteettä annettava käydä
sisälle.
Ensimmäiseksi tietysti koettivat linnan omat, sitten kaupungin ja
valtakunnan vieraiden seutujen taitoniekat onneaan. Mutta he eivät
onnistuneet tehtävässään. Kun he yrittivät sahata sarvihaarukoita tuon
valkean hevosen otsasta, kasvoi sahatun haarukan sijalle yhä uusia.
Viimein osui viesti omenakauppiaankin korviin. Päättipä siitä hänkin
pistäytyä kuninkaan tytärtä tervehtimässä. Hän hankki tohtorin pukimet,
kulki kuninkaan linnaan ja ilmotti olevansa se mies, jota oli kauan
kaivattu saapuvaksi.
Kuningas ihastui ikihyväksi miehen vakuutuksista, että hän ainoa
saattoi tehdä taiat, joihin toiset eivät olleet kyenneet. Ja kun mies
valitteli, että pitkä matkansa oli niellyt varoja niin, ettei ollut
enää riittävästi lääkkeiden ostoon, antoi kohta taiturille viisisataa
ruplaa.
Sitten vaati mies vielä lupauksen, ettei ketään saanut laskea kamariin,
missä parannuskeinoja koeteltiin, kuuluipa sieltä minkälaista ääntä
tahansa. Kuningas panikin sotilaat ladatuin asein vartioon ovien
ulkopuolelle, millä aikaa taituri oli käynyt linnan puiston perukassa
kätkemässä poveensa punotun vitsapatukan. Sitten sulkeutui hän
kuninkaantyttären komeroon.
Tällä kertaa seisoi voittajana köyhä sotamies pahan prinsessan luona,
mikä oli hänet kolmesti viekkaudella pettänyt. Hänet valtasi sääli
nähdessään onnettoman kuninkaantyttären.
-- Olette tehnyt vääryyttä, armollinen prinsessa, kun olette saanut
osaksenne tällaisen rangaistuksen, -- tiedän mä --, sanoi taituri
tyynellä arvokkuudella.
-- Minä en ole tehnyt kirpullekaan vääryyttä! -- vakuutti rangaistu
prinsessa röyhkeästi.
-- Vai niin, mutta missä on erään köyhän sotamiehen rahakukkaro? --
vastasi taituri ja kopahutti patukalla valkean hevosen, prinsessan,
kavioon. Siitä heti hevonen rukoilemaan armoa, että taituri hellittäisi
taikansa.
-- Ei, ennenkuin olet tunnustanut suuret virheesi ja vääryytesi --
vakuutti parantaja puolestaan ja kopahutti toiseenkin kavioon. Vihdoin
heltisi kovettunut kuninkaantytär tunnustamaan ottaneensa eräältä
pojalta rahakukkaron.
-- Arvasinhan tuon! -- sanoi taituri ja antoi pienestä omenasta palasen
rangaistulle prinsessalle. Heti tipahtikin kappale sarvia pois, eikä
uusia tullut tilalle.
-- On vielä vikoja, joita ette tahdo tunnustaa. Sanokaa kaikki, niin
teidän käy hyvin -- kehotti taituri. Mutta prinsessa suuttui ja kielsi
mitään muita vikoja olevan. Taituri kopahutti kolmanteen kavioon. Nyt
jo tunnusti prinsessa ryöstäneensä pöytäliinankin. Sitten sai hän
puolet pienestä omenasta. Koko sarvien puolikas putosi pois ja hän
muuttui puoli ruumiiltaan kauniiksi ihmiseksi.
Enempää ei prinsessa halunnut niskoitella, vaan tunnusti arvelematta
myöskin ryöstäneensä taikavaipan, saaden taiturilta tunnustuksensa
palkaksi kokonaisen pienen omenan. Mutta suurin palkka oli kuitenkin
se, että rangaistuksen kahle kirposi kokonaan ja hän seisoi entistään
ihanampana, ilmi elävänä prinsessana köyhän sotamiehen edessä.
Sotamiehellä oli nyt yllään taitavan tohtorin vaateparsi, mutta
prinsessan kultakoristeisten silkkivaatteiden alla sykki nöyrä ja
rehellinen sydän, joka oli oppinut karttamaan vääryyttä.
-- Tuo köyhä sotamies, joka seisoi kerran vahdissa isäsi linnan
portinpielessä ja jolle myöhemmin paljon vääryyttä teit, olen juuri
minä. Mutta minun uskollisuuteni ja rakkauteni ei ole vieläkään
pettänyt. Sen vuoksi toivon, että vapaasta tahdostasi tarjoat minulle
rakastettavan kätesi. --
Prinsessa kiitti ja kumarsi. Hän luovutti kaikki ihmeelliset esineet
takaisin, mutta köyhä sotamies lahjoitti nyt ne prinsessalle.
-- Pidä ne arvokkaina tallessa, ja kun kuulet valtakunnassasi
sattuvista onnettomuuksista, niin lahjota ne rakkaudessa niille, jotka
ovat tosi avun tarpeessa. --
Sitten otti sotamies prinsessaa kädestä, astui arvokkaasti kuninkaan
eteen ja otti vastaan hänen isällisen siunauksensa.
Hänet asetettiin valtaistuimelle. Yli valtakunnan vietettiin
kuninkaallisena hääpäivänä riemujuhlaa ja itse linnassa pidettiin niin
yltäkylläiset häät, että minullekin niissä tarjottiin seulalla
sokerista ja medestä valmistettua viiniä!
Sen pituinen se.
Satu saunan synnystä.
Elelipä kerran jossain Uralin itärinteillä jättiläinen, joka oli
ottanut kohtalaisen työntaakan hartioilleen. Hän, näet, vihastuneena
siitä, ettei jaksanut kavuta vuoren yli, oli päättänyt mukiloida
tantereen tasalle tuon harjujonon kymmenet kukkulat, saadakseen nähdä,
mitä niiden tällä puolen olisi.