kallioiden jyske kuului yli yhdeksän peninkulman, kun hän niitä nakkeli
edestään. Hän teki työtä ahkeraan kuin muurahainen ja söi kuin
murjaani. Otuksia koppoi jätti elävältä kouraansa ja pisteli poskeensa.
Sitten einehdittyään paneutui pitkäkseen päivää paistattelemaan. Ja
tosiaankin: makailipa siinä mies semmoinen, että kun hänellä oli
päänalusenaan Uralin kukkula, niin jalkaterät tapailivat Ob-joelle
asti. No, niissäpä oli oivallinen silta Siperian samoojille joen yli
astua!
Mutta eräänä päivänä tunsi tämä uros outoa vilunpuistatusta
jättiläisruumiissaan. Päivän työ oli jo tehty eikä enää jaksanut
uusista ponnistuksista hikeä hankkia.
Silloin mietti mies keinoja vilua vastaan. Hän harppasi aina Tyynen
meren saarten tulivuorilta asti tulta lainaamassa. Sytytti siellä
suuren tervasruhon tulivuoren aukossa ja kantoi tuon tulisoihdun
työmaalleen. Viritti siinä sitten sellaisen roihun, että puoli
Pohjoista Jäämerta hikoili kuuman tuskissa ja koko pohjan taivas
punersi lieskan loimusta. Tästä säikähtyneinä meidän maamme hiidet ja
menninkäiset suin päin kovaa kilpajuoksua pakenivat aina Lapin
onkaloihin asti, missä ne vieläkin piiloaan pitävät.
No, jäähtynyt jättiläis-Ukko lämmittelihe siinä lietensä loimussa,
käänteli laiskasti kylkiään ja tunsi lämmön siunattua suloa. Ajanoloon
kuumenivat myöskin kallioiden kyljet niin, että ne alkoivat hehkua.
Mutta tästäpä lämpeni ilma ja alkoi virtailla ylöspäin. Sivusta käsin,
sieltä Siperian aukeilta aroilta, painalti puhurinsa jäinen alhaalla
oleva ilma ja tunkeusi täyttämään ilmattomaksi jäänyttä jättiläisen
ympäristöä. Niin aiheutui mahtava myrskytuuli, joka toi tullessaan
Siperian sumut ja sadepilvet.
Vesi putosi pilvistä virtana niin jättiläisen hartioille kuin
kuumentuneille kallioillekin. Myrskytuuli puolestaan pieksi vuoren
rinteellä kasvaneita puita niin, että niiden latvat virpoivat
höyryävällä liedellä lojuvan jättiläisen hartioita. Uros oihki ja
äännähteli, käänti kylkeä ja toista, mutta ei malttanut leikistä
luopua, sillä hän tunsi siinä saavansa nuorteutta työn jäykistämiin
jäseniinsä.
Seuraavana iltana teki jättiläinen samanlaisen roihun ja joutui yhtä
kuumaan kylpyyn.
Tätä iltaihannettaan käytteli hän sitten aikansa kuluksi ja vartalonsa
voitimeksi aina elämänsä loppuun asti ja siirtipä tuon löylyleikkinsä
vielä perintönä pojilleenkin.
Näiltä perivät sen taian Uralin tälle puolen pääsneet urohot ja
käyttävätkin uutteraan sitä iltailoa hyväkseen.
Mutta kun he olivat pienempiä eivätkä voineet virittää sellaista
roihua, joka olisi tuottanut tuulen ja saanut puut pieksemään heitä,
vangitsivat he kuumennetusta kiukaasta heltiävän höyryn neljän
hirsiseinän sisälle ja koppoivat kouraansa koivunoksia, joilla he
sitten mielensä mukaan hartioitaan hosuivat.
Taidatpa osaltasi sinäkin sen ihanan iltailon touhut tuntea?
Hyvän enkelin työ.
Isä oli ollut koko viikon huolissaan. Hän oli useana iltana seisonut
pitkän aikaa pihaportilla ja tähyillyt Rimpisuon takaista metsänrintaa
ja siitä sitten arvelevasti päätään pyöräyttäen astellut äänettömästi
tupaan.
-- Paha onni on tulossa -- sanoi hän hitaasti äidille eräänä heinäkuun
lauantai-iltana, kun äiti kutsui hänet saunaan lähtemään.
-- Mistä se paha onni tulee? -- ehätti silloin Sirkka kysymään ja
hyppäsi isän viereen penkille.
-- En tiedä, lapseni, sen kotipaikkaa. Eiköhän se vain sentäänkin tule
tuolta suon takaa. --
-- Tietääkö isä, minkänäköinen se on? -- tahtoi Sirkka yhä hartaammin
kysellä.
-- Sitäkään en osaa selittää. Sen vain tiedän, että se on voimakas ja
kulkee näkymättömänä, mutta jättää jälkensä nähtäviksi. --
-- Eikö sille kukaan mahda mitään? --
Sirkka oli asettanut toisen kätensä poskelleen ja näytti miettivän
jotakin tärkeää kysymystä. Isä vastasi hänelle:
-- Tuskinpa muut kuin Jumalan hyvä enkeli. Ihmiset ovat koettaneet
usein mitellä voimiaan sen kanssa, mutta monesti ovat he joutuneet
tappiolle. Paha onni on voimakas. --
-- Eivätkö he sitten ole pyytäneet hyvää enkeliä avukseen? --
-- Kyllä, mutta toisinaan paha onni voittaa hyvän enkelinkin voiman.
Mutta mitä sinä, lapsukaiseni, nyt niin mietit? --
-- Jos asetettaisiin suon tähän laitaan korkea aita, ettei paha onni
pääsisi yli ja niin vahva, ettei se saisi sitä särjetyksi, tai
kaivettaisiin syvä ja leveä jättiläiskanava halki suon. Eihän se paha
onni toki jaksaisi siitä yli hypätä -- selitti Sirkka, koettaen
lohdutella huolestunutta isää. Oli hänestä toki ihmeellistä, ettei isä,
joka oli viisas ja väkevä ja joka jaksoi kaataa isot puut ja vieritellä
jättiläiskiviä pellolta, voinut voittaa pahaa onnea.
-- Lapsi kulta! -- sanoi isä hyvin totisena. -- Aita ja muut esteet
eivät pahaa onnea pidätä. Se lentää harmain siivin sinisen illan
jäähtyvässä autereessa. Se kutoo raskaan taikaverkkonsa maan uumenissa
ja nostaa sen sitten tuhansin näkymättömin käsin asumusten ja ihmisten
ympärille. Sillä on lukemattomia apureita suon hetteessä ja laaksojen
liepeillä, sellaisia apureita, jotka pelkäävät auringonsäteitä ja
avaruuden lauhkeita tuulia. Milloin näitä ei ole liikkeellä, silloin
paha onni apureineen yrittää tehdä tuhojaan. Ensi yönä näyttää taas
niiden työn aika olevan käsissä. --
Sirkka juoksi pihaportille ja koetti etsiä silmin samaa suuntaa, johon
isä oli katsellut. Mutta hän palasi pettyneenä takaisin ja yhytti isän
rappusilla.
-- Eipäs siellä näy missään oudompaa kuin ennenkään. Voi, kun vain
tietäisin, mitä tietä se tulee, niin pyytäisin Jumalan enkelin avukseni
ja kääntäisin takaisin sen pahan vieraan! --
-- Pyydä vain hyvää enkeliä työhön! Enkeli kyllä tuntee pahan onnen
mutkikkaat polut ja salaisimmatkin suunnitelmat. Muuta sinä et kykene
tekemään... Mutta katsos tuota! -- isä kiirehti äitiäkin katsomaan.
-- Katsokaa ruispellon pintaa! Siihen koskee jo jokin salainen tuska.
Korsi seisoo suorana ja tähkä värisee kuin kuolemaansa itkien. Pahan
onnen enne leijailee ilmassa. Voi, meitä poloisia korvenraivaajia! --
Isän hartiat nytkähtivät kouristavan tuskan käsissä ja hän kääntyi
hitaasti perheestään poispäin ja läksi väsyneesti saunaa kohti.
Mutta Sirkka juoksi tallin vierustaa sinne päin, missä ruishalmeen
kärki ojentui Rimpisuota tapaamaan. Hän painui polvilleen ja kouristi
sylin täydeltä rukiin korsia puoleensa.
-- Rakas Jumalan enkeli! Levitä valkeat siipesi isän viljelyksien
yli! Sirota siunauksen paistetta pahan onnen silmiin, että se
eksyy tiellään ja pakenee korpeen, missä ei ole ihmisten koteja.
Kuulethan, hyvä enkeli, tämän hartaan huutoni? Amen! --
Kun Sirkka nousi seisoalleen, näki hän, miten alavampi puoli pellosta
oli väsyneen näköinen. Sieltä kuului hiljaista helinää, kuin aaveiden
taikahuilun soitto. Mutta ylempänä nytkähteli korsi ja toinen.
Tämä oli varmaan hyvän enkelin ja pahan onnen välistä kamppailua!
Tuolla pujottelihe paha vieras rukiin halki ja liikutteli korsia! Kunpa
ei edes tuonne pellon alaosaan asti olisi osannutkaan mennä!!
Hän rukoili uudestaan isän ja äidin tähden, itsensä tähden ja kaikkien
ihmisten tähden. Paha onni oli saatava karkotetuksi, se kun tuotti
tuskaa ja herätti huolestumista.
Mutta kun hän kiiruhti kartanolle, näki hän isän pitelevän äitiä
kädestä.
-- Missä sinä, rakas Sirkkamme, olit? -- huusi isä jo vastaan
kysymyksen.
-- Minä koetin etsiä pahan onnen tietä, -- vastasi Sirkka.
-- Vai niin, mutta löysitkin hyvän enkelin. Kiitä Jumalaa siitä,
niinkuin me juuri tässä äidin kanssa. --
-- Mutta paha onnihan voitti taaskin hyvän enkelin. Katsokaahan vain!
Eikö se jo olekin tuossa aitovierellä asti? Halki halmeen se saapui. --
-- Nyt sinä erehdyt! -- ja isän ääni oli heleän kirkas. -- Sinä et näe,
miten hyvän enkelin siipi siuhuu ilmassa. Se sivelee rukiimme tähkiä ja
vuodattaa niihin siunauksen varjelevaa voimaa. Paha onni on käännetty
takaisin ja työmme palkka on pelastettu. --
Sitten selitti isä, että ruis liikkui, koska hyvä enkeli herätti herkän
yötuulen jalkeille. Se on pahan onnemme voittoisin vastustaja.
-- Hyvä oli sittenkin, vaikka pieni ala viljelystä osaksi viottuikin.
Enimmän osanhan pelasti hyvä enkeli viljelijäin vaivain palkaksi. Ja
jos hyvän enkelin apua olisi ehditty oikeaan aikaan Sirkan sydämen
hartaudella rukoilla, olisi ehkä kaikki ollut pelastettavissa. -- Näin
ajatteli isä itsekseen.
Niin käy elämässä. Osan vie paha onni siitä syystä, että ihmiset ovat
hitaita etsimään varjelevaa apua ja alttiita epätoivoon ja tappion
pelkoon. Ja mitä enemmän he karttavat rukouksen kultaporttia, josta
siunaus astuu sisälle, sitä lähemmäksi joutuvat he niitä mutkikkaita
salateitä, joilla paha onni väijyy ja ansoineen odottelee ihmisen
elämää ja hänen työnsä tuloksia.
Lapinmaan ihmeitä.
Tämä tapahtui viime kesänä, kun minä Lauri Mekastajan kanssa liikuin
Pohjan pitkillä perillä.
Olimme juuri laskeutumassa Ounasvaaralta alas katseltuamme siellä Lapin
tuhansien tunturien ihmemaata ja ikävöityämme sinne hyväin
joulutonttujen satulinnaan, kun samassa tarpoo rinnettä vastaamme
vieras. Eipä hän ollut liioin aikamiehen peukaloa pidempi, mutta parta
oli pojalla sellainen, että oikein pelotti. Silloinkos Lauri Mekastaja
hyrähti hiljaa nauramaan ja kohotti kunnioituksesta peukaloisen
parralle hattuaan. Hän oli näet monta kertaa harmitellut sitä, ettei
hänelle ottanut parta leukaan kasvaaksensa.
No, mutta elähän muuta! Tuopa kunnioitus kelpasi vieraalle. Hän remahti
kohta rennoksi kuin rieskamaito ja pyysi oitis, että saisimme hänelle
lausua hartaimman toivomuksemme ja se tulisi täytetyksi. Mitäs siinä
muuta kuin ilmotimme haluavamme saada ilon lentää Lapin aavain ilmain
alle itse Joulu-ukon upeaan linnaan!
Peukaloinen kopahutti kepillään sokerinvalkeaa kiveä, jollaisia
Ounasvaarassa on yllin kyllin, ja tuossa tuokiossa lensi läpi ilman
kultainen venhe hopean hohtavin siivin. Siinä parhaat perämiehet ja
vierasten henkivartijat.
Rits, rats! -- ja niin kulki kultainen aluksemme korkeiden kukkulain
yli kuulaassa autereessa sinne, missä kesällä on pitkä päivä ja
talvella väririkas yö.
Lopuksi laskeutui alus kauniissa kaaressa kahden kallion lomaan, jossa
oli raskas rautaportti ja punamekkoiset portinvartijat. Mutta olipa
siinä muutakin! Portin takapuolella kimalteli kuparinruskea
vuorenholvi, ja sitä valaisivat seitsemää auringon hajoitettua väriä
kuvastavat jättiläissoihdut.
Tuskin olimme ehtineet ihmehtiä tätä värikyllyyttä, kun liekit loivat
kauniin kaaren portin päälle ja siihen selvisi sanelma:
Ken kiltti lie,
sen sisään vie
tään holvin väririkas tie.
Vasta nyt huomasin, että venhe, jossa olimme ajaa hyrränneet, oli tehty
kultapitoisista kallionliuskareista. Työhön oli ottanut osaa tuhannen
tonttua, ja viljalti voimia ja aikaa oli siihen saatu uhrata.
Näytti siltä, kuin meitä ei olisi aiottu ensinkään ottaa vastaan. Mutta
heti, kun henkivartija oli piipittänyt pillillään, remahtivat
rautaportit selkosen selälleen ja kaksi pipolakkista kumartelevaa
tonttua vei meidät porttiholviin. Kylläpä oli sopuisaa seuraa! Vikkelät
veitikat nauroivat niin iloista naurua, että saattoi nähdä sen
taikavoimasta kuparinkylmään kallioseinään syntyvän tuhansittain
tuoksuvia ruusukiehkuroita.
Sitten tapahtui jotain tavatonta. Kallioseinästä aukeni ovi, jonka
takaa tontut ottivat esiin vihreät verkahousut, tulipunaiset mekot,
parahiksi päähämme soveltuvat pipolakit ja kultaiset kengät. Vikkelästi
ja taidolla ne pantiin päällemme. Toinen hessun tessu siveli kädellään
Lauri Mekastajan leukaa, ja siihen siinä silmänräpäyksessä kasvoi
polviin asti ulottuva hopeanharmaa parta. Mekastajan täytyi nauraa ihan
katketakseen sitä kunniaa, että hänelläkin nyt oli oikein aikamiehen
leuka.
Sitten alkoi ihmeellinen retkemme hohtavan holvikäytävän halki. Tuskin
sieti silmiään auki pitää, niin oli kiiltoa ja koristuksia. Päämme
päällä riippui pitkinä tikarinterän tapaisina puikkoina vihreän hohtava
jää, molemmin sivuin välkkyi maidon valkea kvartsiitti, johon oli
aseteltu kultakiteitä kiiluviksi tähdiksi. Joka puolensadan metrin
päässä oli sininen kaariovi ja sen yllä outokielinen kirjotus. Kaukaa,
niinkuin tuhansien silkkiliinojen takaa, helkkyi hieno soitto, joka
sopeutui mukavasti marssintahtiin.
Pysähdyimme vihdoin monikulmion muotoiseen aukioon. Sen keskellä oli
paksu pylväs, johon seinäin ja kaarikaton yhtymäkohdasta tuli
tuhansittain hopealankoja joka suunnalta. Hopealangoissa riippui
miljoonittain pienen pieniä tiukuja. Ne olivat kuin jäähelmiä, mutta
tonttuairut selitti niiden olevan puhtainta kultaa, joka ainut
tonttupoikain pienten käsien työtä. Jokainen Tonttulaan otettu
punamekkoinen oli saanut ensitöikseen valmistaa sellaisen ja joka
joulun edellä saa kukin heistä tehdä yhden lisää.
Tässä aukiossa oli sadottain ovia ja niiden otsakaarissa kirjotuksia.
Mutta ilman vaivaa sai selvän, että nuo runsaat ovet olivat jaetut
kymmeneen eri ryhmään. Airut selitti kunkin ryhmän olevan yhtä
maakuntaamme varten. Aivan suoraan keskuksessa oli valtaovi. Kokonainen
seinä puhdasta kultaa, missä säteilivät maakuntaimme vaakunat,
koulutalot ja lasten leikkitarhat. Keskustaan oli leikattu kaksi
lumivalkoista enkelin kuvaa, joista kumpikin kantoi kädessään lapsen
sydäntä.
Airut kirjotti sormellaan pari sanaa oven kohdalle hopeanhohtoiseen
lattiaan ja silloin hiljaa liukuen aukeni ovi.
Ah, enpä saata sanoin selittää, mikä näky kohtasi katseemme! Ääretön
avaruus ympärillä ja kuvaamaton korkeus päämme päällä. Siellä ylhäällä
hehkui ja hohti aivan kuin revontulten täyttämä taivas, mutta tuon
näkyvän täytyi olla käsin tehtyä, sillä sydänkesällä eivät revontulet
näy.
Ympärillä vaihtelivat vuoroin tunturien huiput ja vuoripurot. Niiden
välissä oli kuin jättiläistalot muodostuneet kauniiseen järjestykseen
ladotuista lahjoista. Tuhannen tonttua puuhasi parhaillaan
lahjapaketteja latoen, ja jossain tuolla takana vieri virtana
tonttulasten lauma lahjoja tuoden.
Melkein keskiosassa näkyi kuusien ympäröimänä itsensä Joulu-ukon
valtaistuin. Se oli kuin puhtainta lunta hopeakitein koristeltuna. Ja
siinä se hyvä ukkeli istui hienosti hymyillen ja selaili suurta
kirjaansa. Istuimen edessä oli kahdessa kaaressa sata tonttua, jokainen
ahkerasti kynäänsä käyttäen Ukon sanelun mukaan.
Mutta hartaan työnsä oli tuo viisas vanhus valmis keskeyttämään meidät
nähdessään. Nousi arvokkaalla tyyneydellä, astui alas ja ihan kättä
käppäsi meille molemmille. Mekastaja oli aivan pyörtyä siitä suuresta
rakkaudesta, mitä Joulu-ukko hänelle osotti. Ukki otti pojan polvelleen
ja siitä syliinsä sujahutti kuin isä lapsensa.
Siinä sitten rupateltiin kuulumiset ja kummat. Ja oikeinpa
juhla-ateriatkin saimme syödä. Niin maukasta poron maitoa, palvattua
lihaa, meden makeaa limppua ja päälle päätteeksi linnan omassa
puutarhassa kasvaneita mesikoita hunajan kera.
Näkemästämme oli paljon meille ennestään tuttua. Onhan niin usein
luettu kertomuksia tonttujen kiireistä, heidän järjestetystä työstään,
siitä tarkasta muistiinmerkinnästä, mitä vuoden varrella lasten
elämästä, heidän hyvistä ja pahoista teoistaan toimitetaan ja muusta
sellaisesta. Mutta saimmepa nähdä sitäkin, mitä emme olleet ikinä edes
uneksineet.
Kun Mekastaja syvään kumartaen kysäsi, että miten on mahdollisia
arvoisan Joulu-ukon tietää tuhansien lapsien nimet ja kodit ja ilman
muuta osata määrätä heille toiveittensa mukaiset lahjat, nauraa hykersi
Ukkeli viisaan varovaisuudella ja sitten vastasi:
-- Oikein helppoa, aivan kuin itsestäänhän se käy. Katsoppas, poju
kulta, nyt tarkkaan! --
Ukkeli painalti pientä nappulaa. Heti syntyi seinään aukeama, josta
liukui esille neliömetrin kokoinen kirja. Sen ylitse sivahutti Ukkeli
hanhensulkakynänsä, lehdet kääntyivät ja kynän kärkeä kohti kohosi
paperineliö, jossa Mekastaja näki oman kuvansa.
-- Jahah, Karjalan maakunta, Viipurin kaupunki, Mallaskatu 15 --
-- Se löytyi näin helposti -- ilmotti Ukkeli. Sitten hän kuiskasi
jotakin ja heti pyörähti takimmaisesta kaaresta kymmenes kirjuri,
tarttui Mekastajan käsipuoleen ja vei hänet edellä mainittuun aukioon.
Minä kuljin mukana. Saimme silloin nähdä, että meille avattiin Karjalan
maakunnan kuudesneljättä ovi. Kuljimme jälleen pitkää käytävää, johon
johti ovia sekä oikealta että vasemmalta. Eräästä oikealla olevasta
ovesta astuimme sisälle ja siinä jälleen näkyi pitkät rivit ovia sekä
rinnan että päälletysten.
Tonttu osotti sormellaan erästä ovikirjotussarjaa, ja silloin näimme
siinä selvästi sanan Viipuri. Tästä ovesta sisään käytyämme näimme
joukon ovia, joiden kupeilla oli jättiläistaulut täynnä kirjotuksia.
Oven yläpuolella oli aina vain yksi ainut numero 3 v, 4 v, 5 v, 6 v,
7 v, 8 v, 9 v, 10 v j.n.e.
-- Ei mikään ole helpompaa kuin tämä viisas järjestelmä --, ilmotti
tonttu hymyillen. Sitten hän vakavana lisäsi:
-- Tämän enempää en valitettavasti voi näyttää, mutta ehkäpä uskonet
muutenkin. --
-- Kyllä, en minuuttiakaan epäile Joulu-ukon viisautta -- vastasi
Mekastaja ja pyyhki partaansa vakuutuksensa merkiksi.
Vieläpä selitti saattelijamme, että isoissa tauluissa oli lasten nimiä
aakkosjärjestyksessä. Numero oven otsassa ilmotti ikävuotta. Kukin
näistä ovista johti käytävään, mistä edelleen erkani teitä työpajoihin.
Samanikäisten lasten lahjoja syntyi samassa pajassa ja niissä kussakin
parhaillaan oli tulinen touhu käynnissä. Näin aikaisin ei vielä lahjoja
lopullisesti nimitetty ja järjestetty. Se tapahtui vasta marras- ja
joulukuukausina. Mutta silloinpa olikin tontuilla toinen touhu kuin
nyt! Yötä päivää soivat silloin sähkökellot, unikuvat ja sanomat
saapuvat näkymättömiä kultalankoja pitkin, ja siitäpä pohjoiselle
taivaalle verraton värien valoliekki.
-- Näet jokaisella lapsella on täällä oman tonttunsa kulkunen, jonka
saattaa soimaan lapsen sydämen ja tämän Tonttulan välinen kultalanka.
Saattaa yöllä unessa tai päivän puuhissa piltin pienokaisen ajatus
alkaa askaroida toivomansa joululahjan ympärillä. Silloin kulkee tuo
ajatuksenkuva kultalankaa pitkin ja syöpyy kellon sisällä olevaan
magnetioon. No, siitäpä tonttu oitis oivaltaa, mitä lahjaa hänen
lapsensa ikävöi. Niin tarkataan lahjat lajitella, vaikkapa välistä
kyllä niitä täytyykin -- kirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan -- vähän
vaihdella... Muistiin merkinnät Ukon ikiviisaaseen kirjaan syntyvät
aivan samalla tavalla. Siihen tulevat näkyviin ei ainoastaan piltti
pienoisten teot, vaan vieläpä heidän ajatuksensakin. Tähän kirjaan ei
saa kukaan muu kuin itse Ukko koskaan koskea. --
Kiitimme kohteliaasti ystävällistä opastamme ja tahdoimme kiirehtiä,
ettemme olisi liiaksi kuluttaneet uutteran työväen kallista aikaa.
Ukolle jäähyväisiksi kättä lyödessämme hän kohosi valtaistuimellaan
aivan seisoalleen, levitti sylinsä ja mairemielin virkkoi:
-- Katsokaa Lapin laajoja aloja! Siellä siintävät silmiinne kukkulain
hohtavat huiput. Monet niistä ovat meidän maanalaisen kultalinnamme
kattoja, joiden alla hiljaisessa syvyydessä näpertelevät ja touhuavat
tonttulapseni eri pajoissaan. Ja kun pakkasen kieli nuoleksii tunturien
kupeita, silloin leimuaa ilmojen kannella meidän sähköisen touhumme
tuli, ja syvyydessä soivat tuhannet kultakellot tuoden tietoomme
pellavapäiden ihanimmat unelmat... Sitten me pian lähdemme linnastamme
liikkeelle ja kiidämme kuin ihana uni ja odottamaton aavistus. Huh
heijaa, terveinä eläkää! --
Se oli suuri näky ja ihana hyvästijättö. Tulimme tuulena takaisin, ja
nyt kaikin jäämme ilolla odottamaan, mitä sieltä suuresta rakkauden ja
lemmen linnasta syliimme saapuu.