KULTAINEN LINNA
Satuja Suomen lapsille
Kertonut
ALFR. SAUKKONEN
Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1922.
SISÄLTÖ:
Jörre onnenpoika.
Jättiläisten kilpailu.
Kalojen vallankumous.
Taikaomena ja sen sisaret.
Lintujen lentokilpailut.
Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.
Satu saunan synnystä.
Hyvän enkelin työ.
Lapinmaan ihmeitä.
Jörre onnenpoika.
Oli kerran ukko ja akka ja heiliä koti semmoinen kuin harakan pesä. Se
oli tien poskessa mäkitöyrään juuressa niin liki metsää, että suurten
naavakuusten oksat tuulisella säällä ulottuivat koskettamaan kattoa ja
seinähirsiä. No, siitäpä niitä tippui havunneulasia ja sadepisaroita
katolle, joten se ennenaikaansa lahosi ja alkoi kasvaa sammalta.
Ukon ja akan pojat, Jysky, Jere ja Jörre, olisivat jo aikaa kaataneet
kuuset, mutta isä-ukko oli estänyt, sanoen hyvän onnen kukkuvan kuusien
oksilla, mutta pahojen onnien piileskelevän sen juurien alla. Kulloin
ikänään kuuset kaadettaisiin, puhaltautuisivat pahat onnet piilostaan
ihmisten ilmoille ja tuvan asukkaiden ahdistelijoiksi, mutta hyvä onni
lentäisi tipo-tiehensä.
Pojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa
taikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin
koskemasta.
Pojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään.
Eivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo
uhkaavan pudota perheen hartioille.
Vihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme
leveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa
täyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi
sitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa
virkkoi:
-- Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla
tähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä
eteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä
on tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää
minun elinaikanani kajotko. --
Hyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä
vanhempiaankin katsomassa.
Mutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä
kukin ottaisi peruiksi isänkodista.
Jysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta,
jättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan
nurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo
suutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä
kiireessä keksinytkään.
Jörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja
katsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun
edelliseltä humakalta.
Työntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko
mitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja
kulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin
tarvinnut alottaa elämäänsä!
Mutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus
ja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana,
mutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.
He päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä
kolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.
Jysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan.
Jere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja
niin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta
kuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.
Toiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He
kaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain
puoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.
Jörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän
istuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon
koittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.
Silloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.
-- Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? -- kysäisi se ja hipaisi
Jörreä taikasulallaan sydänalaan.
-- Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina
huonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä
puita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? --
-- Voi hölmö sinuas -- toruili haltija. -- Pistäydy peittosi alle ja
nuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. --
Haltija hävisi sen tien.
Jörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä,
olikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.
Haltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:
-- Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin
silmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös
asunnollesi. --
Taaskin livahti haltija kadoksiin.
-- No, minähän olen onnen Pekka! -- aikoi Jörre ihmetellä ja päästi
pitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.
Mutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin
nauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä
ilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren
kertomaan kaiken tapahtuneen.
-- No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun
taikapeittosi alla? -- hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta
kuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.
Jörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi
hänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui
pitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.
Kun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen
ikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti
palavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi
hän vahingoniloisena tiehensä.
Mutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.
-- Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti
tulta pitelitkin? --
Ja pirtti paloi pohjaansa myöten.
Taaskin sai Jörre kovasti surra.
Hän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja
lähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi
pois tästä pahan onnen pohjukasta.
-- Voi tyhmiä tuumiasi, mies! -- nauroi samassa hyvä haltija. -- Mitä
sinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne,
mihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä
synnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi --.
Ja siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa
jalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku
paperirahoja.
Kelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa
vehnäselle.
-- Hyvä oli, ettet kostaa aikonut -- kuului haltijan ääni -- kyllähän
se tiedettiin, mistä pirttisi palo alkoi. Ja jos vain uurastat toden
teolla, niin minä sinua aina autan ja käännän tiesi tuulet
myötäisiksi. --
Seuraavana päivänä kuuli Jörre kovaa hätähuutoa suon laidasta. Hän
läksi kiireellä sinne päin ja sai nähdä, että Jere-veljen pirtistä oli
koko peräseinä romahtanut alas.
Yritettiin sitä nostaa parin veljen voimalla, mutta kun se saatiin
pystyyn ja pönkitetyksi, kaatui se uudelleen.
Eihän siinä auttanut muu kuin Jeren oli mentävä Jyskyn kotiin asumaan.
Siellä he sopivatkin siitä, että elävät yhdessä. Olihan helpompi, kun
kahden miehen voima vaurastutti samaa taloa. Niin voi paremmin pahaakin
onnea torjua.
Syksyyn mennessä näytti heidän työnsä ihmeitä. Kaunis kauramaa oli
puolikypsänä miehenmittaista viljaa. Mutta heidän sydämissään oli myös
pahaksi onneksi kypsynyt kateen ja koston viluinen vilja ja siitä tuli
heidän turmionsa.
He olivat ympäröineet asumuksensa oikealla jättiläisaidalla, jotta ei
muka paha voima pääsisi heidän kimppuunsa. Sitten he menivät salaa
yöllä ja kaatoivat isän mökin luota ne kuuset, joihin ukko oli
kieltänyt koskemasta. Joutipahan paha onni hypätä Jörren liian
menestyksen ja mahdin kimppuun! Sellaisin turmiollisin tuumin he työnsä
tekivät.
Mutta miten ollakaan! Hyvä onni hyppäsi kaatuvain kuusten oksalta
rehellisen ja rakasluontoisen Jörren pihamaahan ja pahat onnet
oikaisivat suoraa päätä kostajain ja ilkeäluontoisten veljesten
asunnolle. Ne lensivät kuin leikkaava kuolema, palelluttivat kauramaan
putipuhtaaksi ja alkoivat elostella pirtin peruskivien alla, ettei
tuvassa pysynyt mikään eheänä eikä paikallaan.
Ensin putoilivat astiat alas hyllykaapista, sitten särkyivät lasit, ja
muutamien aikojen perästä alkoi pullisteleida uunin peräseinä. Tuskalla
ja työllä sitä alituiseen paikkailtiin. Sitten saatiin jo pönkittää
pirttiäkin.
Tähän taisteluun vihdoin väsyneinä jättivät veljekset lopulta koko
kodin autioksi ja vaelsivat kauas vieraille paikoille.
Siinä talossa kummittelee vielä tänäkin päivänä, milloin savupiipussa,
milloin tuuliluukussa ja milloin sillan alla. Eikä kukaan uskalla
asettua siihen asumaan.
Mutta Jörre on rikas ja hyvinvoipa talonpoika. Sillä kun hän isänsä
luvalla kylvi ne pari kapanvertaa kauroja, jotka ahne vanhin veli jätti
kotitarpeiksi, nousi niistä kelpo halme sellaista jättiläiskauraa, että
hän ensimmäisestä uutisesta vedätti kymmenen hevoskuormaa mitä
täyspitoisimpia jyviä.
Jättiläisten kilpailu.
Kerran kävivät Punainen ja Vihreä jättiläinen kilpasille siitä, kumpi
heistä voisi saada ihmeempiä aikaan ja luoda ympäristönsä kauniimmaksi.
He tapasivat toisensa niillä paikkeilla, missä Välimeren ihana ilmasto
hyväilee Apenninian niemimaata ja Kreikan ruusurikkaita rantoja.
Sattuipa nyt niin, että näiden jättiläisten kilpatanner, mahtava
maapallomme, oli kääntänyt Pohjoisnapa-kylkensä poispäin auringosta,
joten noilla napamailla pilkisteli pimeä ja kiiluivat kylmän kypenet.
Tuon nähdessään virkahti Vihreä jättiläinen veikaten kilpaveikolleen:
-- Annahan, kun minä työnnyn tuonne pimeän maille, niin saan näyttää
sinulle sen suuren ihmeen, että kykenen sielläkin luomaan viihdyttävät
valonasunnot! Mutta salaa sydämessään hän ajatteli:
-- Mikäs minun on sieltä ylhäältä myötämäkeen vieritellä kaikki kalliot
ja kantturat tänne alas kilpaveikkoni vastuksiksi! Luokoon hän sitten
loistavan paratiisinsa, jos kyntensä kestävät. --
Punainen jättiläinen painuikin alemmaksi aina niille main, missä
aurinko silloin oli lähinnä kilpakentän kylkeä. Siihen päättyi siis se
kymmenentuhannen kilometrin matka, joka kilpailun alussa erotti
Pohjoisnavalle asettuvan Vihreän ja päiväntasaajalle painuneen Punaisen
jättiläisen.
Nytpä alkoi moinen meno!
Punainen jättiläinen sukeusi arvelematta suurtöittensä suoritukseen,
mutta Vihreä jättiläinen hukkasi hyvän aikaa, pukeutuessaan kauniiseen
kilpailupukuunsa.
Se kutoi ensin yllensä hienon, hopealta hohtavan paidan, jonka
laskoksiin se sitten laitteli timanttitähtiä. Sitten se solmi soittimia
sormiinsa, käsivarsiinsa, puhtaan valkeaan partaansa ja
jättiläisjalkoihinsa, että jokainen, joka sattuisi ajatuksineen ja
askareineen olemaan sen tointen tiellä, tietäisi siirtyä syrjään, kun
noiden soittimien suuri ääni kaikuisi kaukaa pohjan periltä. Tempasipa
se vielä sähköisen soihdunkin otsakruunuunsa, nähdäkseen paremmin
liikkua määrättömän pimeän maita.
Sitten alkoi se askartelunsa.
Vihreä jättiläinen painoi herkkäkuuloisen korvansa kilpatantereen
kylkeen ja kuuli kummissaan ne miljoonat sykähdykset, joita Punaisen
jättiläisen työ maan suoniin synnytti. Oitis antoi se osavimman
lähettinsä lentää autereen yli ylhäältä salaa kurkistamaan, mitä kummaa
Punainen kilpaveikko puuhaili. Lähetti palasi suuret sanomat suussaan:
-- Punainen on kasvattanut kauniin paratiisin. Maa kukkii tuhansin
värein, vedet välkkyvät puhtainta kultaa ja puiden oksat nuokkuvat
hedelmien painosta. Kilpaveikkomme valta siirtyy silmin nähden
Pohjoista kohti. Hikoilin hädässä, pyrkiessäni pakoon, ettei se olisi
saanut suuteloillaan surmata minuakin. --
-- Vai niin! -- virkahti Vihreä jättiläinen ja puhalsi pitkään
henkeänsä. Mutta samassa silmänräpäyksessä sanoivat etelän lapset
hätääntyneinä:
-- Pohjola huokaa hyisin tuulin, tulee pahat pakkaset. --
Sitten kutsui Vihreä jättiläinen joukkonsa koolle ja antoi sille
käskynsä:
-- Verhoutukaa sotavaippaanne! Tahdomme käväistä Punaisen valtaa
vaimentamassa, sillä enpä halua hänen antaa ehtiä liian paljon meistä
edelle kilpailussamme. --
Niinpä vilisti Vihreä väkineen ja jätti käyntinsä merkiksi pahat
jäljet. Sanottiin pakkasen ja hallan tehneen tuhoja laajoilla aloilla.
Tämän tähden ponnisti Punainen jättiläinen kaksin verroin voimakkaammin
ja nosti uudelleen elämän ympäristöönsä. Kaikki oli entistään
ihanampaa.
Tällä välin varustihe Vihreä jättiläinen ihmeelliseen otteluunsa. Se
rakensi raudanlujan sillan pohjoisiin vesiin, nostatti vuorenkorkuiset
varustukset asuinpaikkansa ympärille ja lennätti niistä nuoliaan
kaikille ilmansuunnille. Tässä tehtävässä oli joka ikinen puhurin poika
osallisena ja isä-jättiläinen itse heilutteli, kuin taikoja tehden,
suurta värisoihtuaan. Siitä sinkoili värisalamoita alas eteläänkin.
-- Me tahdomme rakentaa sellaisen linnan, jota kilpaveikkomme ei ole
ikinään voinut uneksiakaan! -- sanoi Vihreä jättiläinen kerskaten
väelleen.
Totta tuosta syntyikin puhurin poikain ja hyyn hengetärten yhteisen
taidon avulla linna lukemattomine lumiholveineen. Siinä olivat sillat
ja torninhuiput jäätä, kukitetut vihrein ja valkein ruusuin ja
hopeankiiltoisin timantein. Siinä helkkyivät ja helisivät puhurin
poikain kylmin käsin rakentamat jääpuikot ja -helmet, jotka imivät
itseensä väriloistoa jätti-ukon suuresta soihdusta sekä tähtien ja kuun
kimmellyksestä.
Punainen jättiläinen lähetti lempeät lapsensa viemään viestiä Vihreälle
kilpaveikolleen:
-- Sanokaa hänelle, ettei meidän ole lupa tuhota toistemme tekoja.
Täytyy kunnostautua vain omissa tehtävissään! --
Mutta Vihreä vastasi viestiin vihastuneena:
-- Meidän on oikeus näyttää toinen toisellemme valtamme ihmeitä. --
-- Samapa se! -- hymyili Punainen jättiläinen tuollaisen tervehdyksen
saadessaan. -- Koettakaamme sitten Vihreän veljemme luvalla. --
Ja kävi niin, että Punaisen jättiläisen ystävällinen ja hyvä hymy
työnsi takaisin Pohjoisesta paukahtelevat pakkasen nuolet. Lumen ja
jään kahleet katkeilivat ja Vihreän jättiläisen linna alkoi luhistua.
Silloin asetti Vihreä jättiläinen vastaan oman rintansa. Se painoi
täysin voimin maata, ja koko suuri kilpatanner hytkähtihe. Maa kohosi
kerroksittain, pahimmin niillä paikkeilla, missä jättiläiset olivat
toisensa tavanneet.
Tämän nähdessään Punainen jättiläinen hymyili taas ja läksi liikkeelle
pohjoista kohti.
-- Minä tahdon tasottaa kiivastuneen kilpaveljeni tuhotyöt! -- virkkoi
se väelleen, lämmön- ja valonsäteille, jotka olivat olleet ahkerasti
työssä.
Mutta Vihreä jättiläinen jouduttihe häntä vastaan. Ja mihin pilkahti
Punaisen jättiläisen lämmin ja sulattava hymy, siihen iski Vihreä
jättiläinen jäähdyttävän kätensä. Tästä syntyi monenlaisia
metallikappaleita, jotka kuilan, kuparin ja hopean hohtoisina sekä
säteillen jalokivien ihanissa väreissä jäivät kaunistamaan maan pintaa.
-- Tuosta ota tunteaksesi, -- kerskaili Vihreä vastustaja, -- että
minun taikojani ja voimaani vastaan koetat turhaan taistella. --
-- Vai niin arvelet! -- vastasi Punainen jättiläinen. -- Tahdonpa
näyttää sinulle sitten jotakin. --
Sitten se antoi merkin maanalaiselle voimalleen. Tämä liikahti
levottomana ja samassa sinkoilivat suunnattomat vuoriharjanteet ilmaan,
hautailivat alas pudotessaan toinen toisiaan ja jäivät ylösalaisin
kääntyneinä jälleen paikoilleen. Mutta maan pinnalla ei ollut enää
merkkiäkään monista metallikappaleista ja kallisarvoisista jalokivistä.
Ne olivat hautautuneet vuorikerroksiin ja synkkiin syvyyksiin.
-- Ettäs tämän teit, niin mielinpä tehdä minäkin jotakin sellaista,
mitä et vähäksi arvioine, -- virkkoi Vihreä jättiläinen vihoissaan ja
vetäytyi pohjoiseen pimentoonsa.
Siellä se avasi suuren sylinsä, liikutti linnansa tornit ja suojamuurit
ja puhalti ne painumaan alaspäin Punaisen jättiläisen asumapaikoille.
Raudan raskaana ja kuolettavan kylmänä alkoi jääkerros painua
Pohjoisnavalta joka suunnalle, haudaten allensa Punaisen jättiläisen
kauniit kädenjäljet ja kaiken kasvun, mitä se oli hellien hoidellut.
-- Saanpa nähdä, enkö ole hänen valtaansa voittanut! -- lausui Pohjan
jättiläinen työnsä päättimeksi ja kirjotti suurella sormellaan
olinpaikalleen sellaisen sanan, jota se arveli kilpaveljensä kammovan.
Sitten se vielä viilletti ympyräviivan tämän sanan ulkopuolelle.
Mutta Punaisen jättiläisen ylhäinen ystävä, aurinko, liikkui
pelkäämättä yhä edelleen. Se työnti takaisin Vihreän jättiläisen
jäävuoret, herätti hymyilyllään henkiin kuolleet kasvit ja katkoi
salaiset roudan kahleet kaikkialta, minne vain ihmislapset menivät
mieluisia asuinsijoja itselleen etsimään. Useissa kohden kävi se
myöskin yli Vihreän jättiläisen piirtämän rajaviivan.
Punainen jättiläinen jäi voittajaksi ja voittaa vielä tänäkin päivänä.
Sen aikaansaamia ihmeitä ja siunattua valtaa vastaan taistelee vieläkin
Vihreä jättiläinen, mutta jokaista kylmän jättiläisen saavuttamaa
voittoa seuraa suuren auringon sulattava silmä ja Punaisen
lämpöjättiläisen eloon herättävä hymy.
Kalojen vallankumous.
Nykyaikana tapahtuu jos vaikka mitä. Sellainenkin vanha ihme
on nyt todettu, että kalat kerran panivat toimeen aikamoisen
vallankumousrytäkän.
Kun suurilla tapahtumilla on vaikuttavaa merkitystä tuleviin aikoihin
nähden, tahdomme merkitä muistiin, että tämä ihme tapahtui
Ruuhilammessa heinäkuun 10 päivänä.
Olette tietysti historiasta lukeneet kansojen vallankumouksista ja
syistä, jotka sellaisia aiheuttavat. Ruuhilammen kalat eivät olleet
sitä mistään lukeneet, ne vain arvelivat, että nyt oli syytä saada
jotain tavatonta aikaan.
Heidän asumapaikkansa oli aina ollut rauhallinen ja miellyttävä. Siellä
oli monisokkeloisia ruoholinnoja niemien nenissä, joissa kelpasi
kisailla, kun kesäillan aurinko laski hopean kirkkaille laineille
kullan välkettä. Pitkien lahtien poukamissa ruskeat lumpeen varret
muodostivat pitkiä pylväskäytäviä, missä kilpauintia harrastettiin, ja
näihin käytäviin lankesivat sadunsomina lummekukkain ja -lehtien
varjot. Siellä oli muitakin oivallisia urheilupaikkoja, kuten hienot
hietarannat ja kalliosärkkäin kaltaat. Sitten siellä oli metsästysmaita
ahnaille ahvenille, syömähaluisille haueille ja kateellisille
kiiskeille. Onnellisina oli tähän asti eletty. Sitä ei oltu pidetty
ensinkään vaarallisena kalojen yhteiskuntaelämälle, jos heistä useita
silloin tällöin joutuikin pyyntimiehen pauloihin. Lähtiessään olivat he
varmaan ajatelleet, että olihan hauskaa kurkistaa, miltä maailma näytti
heidän hopeakaupunkinsa yläpuolella.
Mutta nyt oli alkanut outo leikki. Ruuhilampeen oli ilmestynyt
valkeavatsainen ja punaselkäinen jättiläinen, joka potki ja puskutti
veden sinivyötä pitkin ja hengitti tukehduttavaa katkuaan.
Hauki-isä, joka seisoa johotteli rannan ruohikossa, sen ensimmäiseksi
näki ja oli säikähdyksestä saada kidushalvauksen. Täytyi ihan
hengittämättä sukeltaa syvyyksiin ja viedä viestiä veden väelle. Saivat
sanan särjet, mutta eivät uskoneet. Ne arvelivat, että hauki heidät
vain viekottelee ruohikkoon ja suikahuttaa siellä sitten suuhunsa.
Annettiin sana ahvenille ja kiiskeille ja nämä, jotka ovat rohkeita ja
porhakoita poikia, oitis uida jörrittelivät rantamille kummaa
katsomaan.
No, todettiinhan se turso tulleeksi. Ja mitä ihmettä se oli tuonut
tullessaan! Soittoa, laulua ja usein yömyöhään kestävää ryskettä, ettei
voinut enää säädylliseen aikaan paneutua nukkumaankaan, puhumattakaan
rauhallisista ja iloisista urheilukilpailuista, joissa kesäiset päivät
ja ruskohohtoiset iltahetket oli ennen kulutettu.
Tätä menoa jatkui viikon, kaksi, kuukauden ja taisi näyttää jatkuvan
loppumattomiin.
Haukimuorit tulivat ihan sairaiksi pelkästä unen puutteesta. Ne
alkoivat miehilleen, rohkeammille uroshaueille valittaa, että he
hermostuvat ihan pilalle, ellei oloihin keksitä korjausta.
Mutta uroshauet jäivät neuvottomiksi. Ne valittivat hätäänsä ahvenille.
Ahvenet miettivät keinoja. Ne seisoa jurrasivat pitkät ajat paikoillaan
hakojen alla ja kaislain kupeilla, liputtelivat pyrstöeväänsä tuonne ja
tänne, kuitenkin tuloksetta.
Käytiin kärsimättömiksi ja neuvottomiksi koko veden valtakunnassa.
Ruokahalukin katosi, ettei maistanut mato, eikä otettu onkeen.
Silloin eräänä aamuna lensi salamana sana kautta koko särkisuvun. Yksi
särki oli yllättänyt herraspojan, joka oli seisonut uimarannassa
polviaan myöten vedessä ja nähdessään sären, alkanut lapsen avoimella
kielellään puhella sären luikkarille:
-- Kuulehan, sanoiko se sinua luikkariksi? -- kysyi loukkaantuneena
urossärki rouvaltaan, joka oli poikaa kuunnellut.
-- Luikkariksi totisesti! Ajattele herraseni, millaista kieltä ihmisten
lapset käyttävät, puhutellessaan kunniallisia kaloja! --
-- Mitä muuta kuulit? --
-- Kyllä sinä luikkari vielä joudut ansaan. Isäni on varatuomari, jolla
on monet keinot mukanaan. Me ajamme moottorillamme ristiin rastiin ja
viritämme verkkoja niin paljon, ettet pääse yli etkä ympäri. Tai jos
ette vieläkään tartu pyydyksiin, niin laskemme lammen kuiviin. Rahalla
näes saa hankkia itselleen valtaa ja viisautta. --
-- Vai niin, mutta eipä meitä niin puijata! -- ja särkiherra pyristi
veden pintaa kohti ja loiskahti ilman tietä päiväkorennoisen luo, joka
lumpeen lehdellä hoiteli langatonta iennätinkonetta.
-- Sähkötä joutuin joka suunnalle ylhäisille ja alhaisille, että
Rauhantorilla on tänään tärkeä kokouksemme. --
Korennoinen lennätti langattomallaan ja määräaikana saapuikin
kokouspaikalle satojatuhansia kaloja.
Viisain ikä-ahven alkoi johtaa puhetta ja keskustelu kävi joutuisasti.
Ensin todettiin, että elämään oli saatava pikainen parannus. Väkivaltaa
ei Ahdin valtakunnassa saatettu sallia. Niinpä kohta hyväksyttiin
huutoäänestyksellä laki, jonka mukaan hauen oli rajotettava ryöstöön
päättyvää kilpajuoksuaan. Tämä vähän harmitti hauen sukua, ja niinpä se
vetäytyikin kokouksesta pois, mutta ei malttanut olla jäämättä syrjään
kuuntelemaan asiain kulkua.
Toiseksi todettiin, että Kivikkosärkkään oli asettunut outoja
asukkaita. Ne olivat punaisia kuin lohenliha, mutta eivätkö liene
olleet jotain muurareja, tai moottoriturson turmiollisia apureita,
joiden tehtäväksi oli annettu noiden kiusanverkkojen kutominen.
Ahven muoria, joka tätä kertoi, oikein nauratti. Se oli ihan läkähtyä
siitä, että vesi pursusi kiduskansien raoista väärään henkeen.
-- Ajatelkaahan, kun niillä on ruumiissaan kaikenlaisia nivusimia ja
solmuja, monet pihdit käsissään, jotka ovat aivan hirveän säädyttömän
näköiset, ympyriäiset silmän mollikat, pyrstö kuin rapakivirykelmä ja
sitten ne kulkea jännäävät takaperin. --
-- Takaperin! -- kohahti koko kalojen suku, että vesikarpalot nousivat
viivana ylös.
Toinen ahven täydensi:
-- Sellaista hidasta tökertämistä, että ennenkuin matkaa joutuu metrin,
ehdimme me jo tuhannen metriä. --
-- No parhaimmat rakennusmestarit se jättiläinen on sitten valinnutkin
itselleen! -- kehaisi ylpeä särki.
-- Taitaapa tuossa tuhannen vuotta vierähtää, ennenkuin edes yksi
verkko on saatu solmituksi! --
Mielet alkoivat rauhottua ja arveltiin jo, ettei tässä kokouksessa
erikoisempaa päätöstä tulisikaan tehtäväksi. Mutta silloin viisas hauki
sieltä syrjästä pyysi puheenvuoron.
-- Pyydän esittää hyvälle herrasväelle, että kuvailemanne peto on krapu
kaikessa kunniassaan. Sen on herra varatuomari laskenut valtakuntaamme,
pyydystääkseen sen sitten parin vuoden perästä, heittääkseen elävältä
kiehuvaan kattilaansa ja saadakseen herkullisen suupalan. --
Oltiin hetken hämmästyksestä pökerryksissä. Vanha salakkamummo ja monet
hermostuneet särkimuorit jo nukahtivat tuon harvinaisen hiljaisuuden
vallitessa. Ja kun sitten puheenjohtaja, ukko-ahven, löi pyrstöllään,
äänettömyyden katkaisemiseksi, säikähtivät ne ja töytäsivät unipäissään
suoraa päätä ylöspäin veden pintaan asti.
Kokous sai nyt käänteen. Tultiin ihan yksimielisiksi siitä, että
oikeastaan ei ollut mitään aihetta ilmottaa tyytymättömyyttä
sätkyttelevälle moottori-tursolle, vaan ihmiselle, joka väijyi
salakavalin keinoin ja käytti vallan sopimattomia rauhan
häiritsemistapoja.
Yksi sietämättömin ihmisen tapa oli juuri esitetty. Pistääpä nyt
elävänä tulikuumaan veteen ja sitten lopuksi syödä suuhunsa!
Päätettiin antaa kravulle valpas varotus ja viisas neuvo. Tämän neuvon
kokoaminen jäi kuitenkin kesken. Pintavesiin sukeltaneet unijukat näes
syöksyivät alas ja toivat jyry-uutisen tullessaan. He olivat nähneet ja
vaistonneet, että veden pinnalla rapisi, kuin kiviä ja hiekkaa olisi
jättiläiskäsin kylvetty kalaparkain karkottamiseksi.
Syntyi suuri hämminki. Nuorin kalaluokka karkasi kohta pintavesiin päin
sitä ihmettä näkemään, mutta iäkkäämmät puheenjohtajan pontevasta
vaatimuksesta jäivät paikoilleen laatimaan loppupontta.
Siinä tarkoin määrättiin, ettei saanut uiskennella summan suurissa
parvissa. Pienen joukon oli vaaran hetkellä helpompi hajaantua, ja jos
sadin sattui eteen, ei väenhukka ollut niin tuntuvan suuri. Hauelta,
joka oli esittänyt hyvin arvokkaan selityksen ihmisen petollisista
aikeista, peruutettiin rajotuslaki, joten se yhä edelleenkin sai
käyttää entistä oikeuttaan. Kiisket, jotka mielivät aina kaivella Ahdin
linnojen sillanaluksia ja möyriä veden sekaisin, määrättiin liikkumaan
syvemmällä paikoin. Ahvenille suotiin kunnia kuljeskella kaikkialla,
koska ne olivat rohkeita ja osasivat käyttäytyä arvokkaasti. Pelkuri,
mutta vaistotarkka särki julistettiin pintavesien vartijaksi, jotta se
voi tarpeen tullen antaa tietoja vaaran varalta.
Sitten päätettiin hajaantua väellä ja voimalla. Tästä hetkestä oli
alkanut taistelu ihmisen viisautta vastaan. Nyt sai jokainen kulkea
kutupaikoilleen, miten mieluisekseen näki. Sai puraista poikki sen,
mihin luuli leukojensa voiman riittävän ja syödä suihinsa, mikä vain
oli syömisen arvoista.
Pitkään kestävässä kokouksessa tulee aina nälkä. Asiain ja päätösten
tärkeys vaati myös ponnistusta ja synnyttää nälän tunnetta. Niin kävi
Ruuhilammen kalojen vallankumouskokouksessakin. Tuli hirmuinen nälkä,
aivan sammumaton hively kiduksiin ja suoliin.
Senpä vuoksi kalat kokouksesta palatessaan käyttivät syömälupaa hyvällä
halulla. Ja monet heistä juuri sillä matkallaan tokasivat varatuomarin
ja tämän poikien sekä seudun muiden mukulain onkimatosia ja saivat sitä
tietään lähteä ikiajoiksi veden hopealinnoista ja rannan ruohikoista.
Varatuomari oli näes pitänyt varansa, mennyt heittämään verkkojaan sekä
ottanut onget mukaansa.
Valitettavasti vain oli särkimuorien ja salakkamummon tuoma tieto
ikävin erehdys, joka saattoi kalat entistään suuremman ahdistuksen
alaisiksi aina sateen jälkeen. Sateen rapina herättää niissä tuon
vanhan vaiston, että palataan vallankumouskokouksesta, jolloin on nälkä
ja saadaan ottaa, mitä eteen sattuu ja tehdä, mitä haluttaa. Ja siitä
syystä on sateen jälkeen kaloja laumoittain liikkeellä ja ne ottavat
onkeenkin liikoja lerputtelematta.
Koeta se, ellet ennestään tiedä!
Niin vain tapahtuu ainakin Ruuhilammessa.
Taikaomena ja sen sisaret.
Puutarhan vanhan omenapuun ympärillä olivat pienet kirkkauden enkelit
tehneet koko kesän ahkerasti työtään. Ne olivat suudelleet maan mehevää
multaa ja vuodattaneet siihen voimaa, jota puu kiitollisena juurien
kautta käytti hyväkseen. Ne olivat kuivanneet sateen kyyneleet, jotka
pyrkivät oksien haaroissa ja lehtihangoissa synnyttämään taudinsiemeniä
ja ne olivat vihreitten lehtien runsauteen kasvattaneet tuhansia
tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia ja niiden sijoille sadoittain ensin
omenan raakiloita ja sitten päivä päivältä suurenevia ja mehevöittyviä
hedelmiä. Ne olivat saattaneet puun suonet kilpaa sykkimään ja tekemään
työtä tämän suuren elämäyhteiskunnan hyväksi. Omenapuun elämä oli
muuttunut iloiseksi kilpaleikiksi, jossa jokainen solu, juuri, oksa,
lehti ja hedelmä pyrki täyttämään tehtävänsä ja tuottamaan
mahdollisimman runsaita tuloksia.
Tässä kilpailussa oli kolme omenaa joutunut liian liki toisiaan. Niiden
rakas yhteys alkoi tuottaa niille kovia koettelemuksia ja ylenmääräisiä
ponnistuksia, jotta niistä kukin olisi saanut osakseen tarpeeksi tilaa,
elinnesteitä ja auringon valoa.
Omenasisarukset tulivat vähin erin kateellisiksi ja riitaisiksi. Niiltä
unohtui se seikka, että yhteiseksi eduksi oli kestettävä vaivaakin,
eikä vain ajateltava omaa parasta ja oman olemisen vapautta ja
mukavuuksia.
Eräänä päivänä töykkäsi vanhin omenista keskimmäistä kylkeen ja virkkoi
vihastellen kasvien kielellä:
-- Väisty tieltäni! Minä tarvitsen tilaa kasvaakseni ja tullakseni
suureksi ja meheväksi. --
-- Sitäpä tässä olen minäkin ajatellut! -- vastasi toinen yhtä
karskisti. -- Joudathan sinä jo pudota alaskin, koska olet tarpeeksi
vanha eikä sinun ole enää mahdollista imeä itseesi enempää mehua.
Toista on minun, joka olen vielä nuori ja voimakas. --
Mutta vanhempi omena antoi toisen kolauksen.
-- Olenko minä jo liian vanha elämään ja tekemään työtä! Johan sinä,
lapsi, olet mieletön! Ei, nuoremmille kuuluu nöyryys. Siksi saat
kunnian hyvällä väistyä häiritsemästä minua. --
-- Muista -- virkkoi tähän toinen -- että meille jokaiselle on
asetettu velvollisuus elää. Älkäämme sen vuoksi vedotko nuoruuteen
ja vanhuuteen, vaan koettakaamme työn voimalla raivata esteet
tieltämme. --
-- Hyvä on -- puhkesi ääneen nuorin omena. -- Valitan vain sitä, että
olen joutunut pahempaan pinteeseen kuin te toiset. Mutta enpä vaadikaan
elämältäni enempää kuin sen, että te, vanhemmat ja voimakkaammat,
suotte minulle rauhan käyttää elämisen taitoa hyväkseni. --
-- Sen saat, lapsikulta, kernaasti pitää -- nauroi vahingoniloisesi
keskimmäinen omenasisar. Olet vielä kelvoton raakilo, joka ei edes
kelpaa lehtikirvan lymypaikaksi. Kukapa sinua kadehtisi tai sinusta
välittäisi? Tänäpäivänä nukut lapsen kapaloissa. Huomenna ne myrskyn
voima kirvoittaa ja sinä tipahdat alas oksien varjoon likaiselle maalle
toukkien tuhottavaksi. --
-- Unohdathan, paras ystävä, sovintoneuvosi, jonka juuri annoit --
muistutti vanhin. -- Älä soimaa lapsen nuoruutta, sillä elämä kutsuu
vuorotellen. --
Sovittiin sitten ja alotettiin elämä kuin alusta. Mutta keskimmäinen
omena ei kuitenkaan voinut unohtaa, että toinen oli häneen verraten
liian vanha toinen ylen nuori. Hänessä liikkui elämän ylpeys.
Eräänä päivänä, kun myrsky oli ravistellut puuta ja pudotellut useita
omenia alas, otti hän taas väittelyn vuoron.
-- Näittekö, miten kävi? Meistä monet ovat tuomitut ennenaikaiseen
kuolemaan. Tämä siitä syystä, että meitä on liian monta asumaan tätä
yhtä kotia. Puuyhteiskuntamme ei jaksa kantaa ja ruokkia meitä enempää
kuin kohtuullisen määrän. Suokaa minun siitä syystä käyttää nuoruuttani
ja väistykää te tieltä. --
-- Millä oikeudella sinä, sisko rakas, tätä pyydät? -- virkkoi hänelle
viisaasti vanhin. -- Sovimmehan jo siitä, että työ ja elämä ratkaiskoon
olomme. Minusta se on viisain sovinto. --
-- Se ei ole ensinkään viisas -- vastusteli toinen. -- Tässä ahdingossa
ja puutteessa voi meistä kuka tahansa saada taudin ja tulla siten
ylenkatsotuksi ja kuolemaan tuomituksi. --
-- Sekin on kohtalomme. --
-- Ei! Ja nyt tuo riidanhaluinen ja voimastaan uhmaileva omena hehkui
jo toiselta kyljeltään punaisena. -- Kun teille eivät kelpaa
sovintoneuvot, niin tahdonpa näyttää teille, että suoriudun teistä
voimanoikeudella! Julistan tästä hetkestä alkaneeksi ottelun
olemassaolosta. Määritelkää siis arvonne. Minä tahdon olla
yhdyskuntamme kuningas. --
-- Olisit antanut vanhimmalle etuoikeuden valita ensin arvonsa --
neuvoi nuorin.
-- Samapa se -- virkkoi vanhin ja hymyili herttaisesti. -- Minä pyydän
sitten olla vain vanha mummo, jonka ihanin ajatus on päästä
kuninkaalliseen linnaan kultalautaselle viisaiden silmien
ihailtavaksi. --
-- Kyllä sinä sinne pääsetkin! puhkesi kuningasomena raikuvaan nauruun.
-- Ensi yönä minä houkuttelen luoksemme toukan, joka katkaisee
kantimesi ja kartanon kerjäläinen pistää sinut varkain likaiseen
pussiinsa. --
-- Saanko minäkin valita arvon itselleni? -- kysyi nöyrästi nuorin
omena.
-- Kernaasti, veikkonen, ja valitsekin viisaasti, -- vastasi
kuningasomena.
-- Silloinpa haluan olla se taikaomena, joka pelastaa valtakunnan
prinssin ijänikuisesta sokeudestaan ja jota on jo kauan haettu. --
-- Ässh! kun en tuota muistanut! Nyt minut peri tuho, sillä tuo nulikka
epäilemättä vie minulta vallan -- soimasi itseään hätäinen ja ylpeä
kuningasomena. Ja siitä hetkestä päätti hän viekkaudella tuhota nuoren
ystävänsä.
Eräänä elokuun iltana nousi luonto raivoonsa. Myrsky alkoi piestä
puita, salamat sinkoilivat hämärtyvässä ilmassa ja mustat pilvet
antoivat rankkasateen syöksyä avaruudesta alas.
Kartanosta kuului hätääntyneitä ääniä.
-- Kuulkaahan! -- kuiskasi kuningasomena osaveljilleen. -- Ne tulevat
puutamme pönkittämään myrskyn voimaa vastaan. Minusta tuntuu siltä,
että ne iskevät terävän veitsensä meihin. --
Mutta toiset omenat levollisina vaikenivat.
-- Mitä, ettekö te pelkää kuolemaa? hätäili kuningasomena. -- Emmeköhän
puristaudu lähemmäs toisiamme, varjellaksemme elämäämme, tai
kuollaksemme yhdessä? --
-- Se on tarpeetonta -- muistutti mummo-omena. -- Omenanottaja ei
kuitenkaan tee sitä tyhmyyttä, että se karistaisi saman sikermän
jokaisen omenan yhtäaikaa. Se ottaa vain mieleisensä, tai sen, jonka
elämän jatkumisen se havaitsee hyödyttömäksi ja jättää toiset
paikoilleen. --
Samassa kolahhtivat tikkaat puun runkoa vasten ja lapsen ääni kaikui
puun lehtien lomitse omenain kuulla:
-- Minä kapuan puuhun ja irroitan liiat omenat. Äiti saa seisoa
tikapuilla ja ottaa vastaan. --
Kuningasomena oli hätäänsä haljeta.
-- Nyt meidän on kuoltava! -- sanoi se.
-- Pelkäätkö sinä kuolla? -- kysyi häneltä taikaomena hämmästyneenä. --
Eikö ole ihanaa nukkua nuorena tästä ensimmäisestä elämästä ja herätä
uuteen elämään, tunteakseen onnea, josta ei ole edes osannut
uneksia. --
-- Minä pelkään kuolla, sillä se on hirveää. Ajattelehan, että terävä
veitsi viiltää sinut kahtia ja ihminen syö sinut nälkänsä tai
nautinnontunteensa tyydyttämiseksi! Muuten minä rukoilen teiltä
anteeksi itsekkyyden ja ylpeyden, jolla olen teitä kohdellut. --
-- Unohtakaamme kaikki muu paitsi se, että olemme sisaruksia ja että
meidän oli määrä täyttää velvollisuuttamme -- vastasi vanha mummo.
Kuningasomena ehti vielä tuskissaan parkaista jäähyväiset elämälle ja
tovereilleen. Sitten se tunsi elämänsuonensa katkeamisen ja kuinka hän
liukui kolisten alas ja pudota muksahti maahan.
Mutta mummo-omenan irroittivat pojan valkeat kädet varoen irti oksasta
ja pehmeältä tuntunut äidin käsi pisti sen koriin. Nuorin, taikaomena,
sai jäädä palvelemaan elämäänsä. Mutta rajuilman leikissä ei
kenelläkään ollut aikaa käydä hapuilemaan talteen yhtä maahan
pudonnutta omenaa, jos sen putoamista edes huomattiinkaan.
Ylpeä ja väkivaltaa hautonut kuningasomena joutui näin unohdetuksi ja
yksinäisyyden ikävään.
Seuraavana aamuna köllötteli mummo-omena kultareunaisella lautasella
ruokasalin kaapin ulokkeella. Sen ympärillä oli hyviä tuoksuja,
kattokruunun kristallien kiiltoa ja alus, jolla se nukkui, oli hohtavan
lumen kaltainen.
-- Ah, tämä on ihaninta, mitä milloinkaan voi ajatella! iloitsi se
tyytyväisenä onneensa. Jostain oven takaa kuului pianon soittoa ja
lasten heleä laulu.
Omena olisi mielinyt kurkistaa, miten hänen sisarensa puutarhassa
voivat. Edes hyvää huomenta olisi hän sydämestään tahtonut toivottaa.
Mutta ikkunoissa riippuivat punaraitaiset verhot ja ulkopuolelta niiden
alaosaa varjostivat syreenipensaat. He olivat kaiketi erotetut
ainiaaksi.
-- Äiti, saanko minä ottaa yhden omenan? -- kantautui taas lapsen ääni
omenan kuulla.
-- Nyt minä saan luopua elämästäni -- ajatteli mummo-omena. Ja se sulki
silmänsä ja lakkasi kaikin vaistoin tuntemasta.
Mutta eipäs mitä! Äiti kuuluikin neuvovan pienokaistaan:
-- Ota vain, rakkaani, mutta pienin, muistathan: vain pienin! Me
tahdomme säästää vieraiden varalta suurimmat ja kauniimmat. --
Niin ei vieläkään tullut lempeän ja nöyrän mummo-omenan vuoro kuolla.
Se sai useita päiviä uneksia ihanan kesän kultaisia satuja ja kuunnella
kukkain kuisketta puutarhasta, missä linnut lauloivat loppuvan kesän
jäähyväisiä ja nuorin omenasisar joi päivän kultaa.
Vasta suuren ilon sunnuntaina syksyllä, kun kartanoon oli kokoontunut
seudun herrasväkeä viimeisiin vieraskutsuihin kaupunkiin lähtönsä
edellä, tapahtui jotakin ihmeellistä.
Pihamaalta kuului itkua, jonka mummo-omena hyvin ymmärsi.
-- Minun on niin ikävä ja ahdas olla. Tahtoisin nyt jo kernaasti
kuolla! --
Ah, sehän oli kuningasomena! Armosta oli se suotu kyytipojalle, joka
odotteli isäntäväkeään lähteväksi. Sen odotuksen aikana puristeli poika
takkinsa taskussa rakasta omenaansa, jota se ei hennonnut syödä.
Mummo-omenan sydäntä kosketteli sisaren sääli. Hän olisi tahtonut
luovuttaa paikkansa kuningasomenalle, jota hän sisarenaan rakasti.
Mutta silloin ilmestyi ylhäinen herra omenalautasen luo, kävi käsiksi
suurimpaan omenaan -- se oli juuri mummo-omena -- ja huudahti
ihastuneena oudolla kielellä jotakin. Siihen tuli heti runsaasti
herrasväkeä, vanhaa ja nuorta. Kaikki olivat ilmetyn ihastuneita.
-- Oi, armollinen rouva! Sen täytyy olla juuri tämä, jolla saatetaan
palauttaa valtakuntamme kuninkaallisten ilo ja onni! Tämä on tuo paljon
puhuttu taikaomena. Sallittehan sen vuoksi, hyvä rouva, minun viedä sen
mukanani? --
-- Mielelläni, mutta luulenpa, että meidän on syy vertailla.
Puutarhassamme on vielä paljon muita parempiakin omenia.
Katsokaamme! --
Ja sepähän nähtiin heti, että omenapuun latvassa riippui täyskypsä,
aivan pyöreä omena, jossa ei ollut moitteen varaa. --
-- Siellä on taikaomena! -- kuiskasi herran kädestä mummo-omena.
Samassapa aikoikin eräs pikku pojista noutaa seipään, jolla omena olisi
lyöty alas, mutta silloin ehätti kartanon rouva selittämään:
-- Ei, pojukulta, omenaa niin pudoteta! Se saa pahan vian tärähdyksestä
ja voihan vaikka kallis oksakin katketa. Käsin ja hellävaroen se on
poimittava. --
Niin joutui tuo nuorin ja nöyryydestä kaunein omena suurimpaan
kunniaan. Se sai uhrata kotinsa ja elämänsä prinssin pelastamiseksi
ijänikuisesta sokeudesta. Sen sydämen hyvyys lahjoitti kuninkaan
linnaan loppumattoman päivänpaisteen ja koko valtakunnalle kuninkaan
lemmen ja rakkauden, jonka tuska ja epätoivo oli kerran kahlinnut
surevan kuninkaan sydämen syvyyksiin.
Mutta kauneinta oli se, että mummo-omena ja tuo taikaomena saivat vielä
kerran levätä rinnan kuninkaan linnassa silkkiliinan päällä ja että
heidän oli onni jättää jälkeensä tulevain ihmeomenain sukutaimia.
Niiden ruskeat siemenet näet säilytettiin kultarasiassa ja kylvettiin
siitä kuninkaan puutarhaan. Niistä nousi yhdeksän omenapuuta, jotka
jokaikinen kesä levittävät runsaan tuoksunsa kauas kuninkaallisen
puutarhan ulkopuolellekin ja tuottavat iloa, onnea ja rikkautta koko
valtakunnan yhteiseksi eduksi.
Ylpeän ja itserakkaan kuningasomenan söi kyytipoika ja sen siemenet
hautasi syysvesien kuljettama sora maantienojaan.
Lintujen lentokilpailut.
Ennen muinoin, kun runsaslajinen linnustomme liikkui vielä vakituisia
asunpaikkoja vailla, kertyi kerran lintuja Honkavaaran harjulle kuin
nykyään ihmisiä suureen juhlaan. Siihen kuikkelehti pitkäsäärinen
kurki, ylpeänä uhkeasta höyhenturkistaan. Sojokauloin soihottivat
sorsat, hyrräsivät haukat, kotkat, varikset, västäräkit, pääskyset,
leivoset, varpuset ja monet muut siivekkäät. Ah, olipa siinä ääntä ja
elämää! Mutta kuitenkin vallitsi mitä mallikelpoisin järjestys. Kenenkä
mieli olisikaan tehnyt haastaa riitaa tai sopimattomalla käytöksellä
rikkoa suurta sunnuntairauhaa ihanalla Honkavaaran harjulla?
Kauniita kävelypaikkoja vihreiden puiden varjossa oli jokaiselle
lintulajille yllin kyllin. Oli myös oksia puissa korkeammalla ja
matalammalla, joten jokainen sai valita mieluisensa lepo- ja
katselupaikan. Ja nähtävää olikin! Vähän matkan päässä vaaran juurella
siinsi sammalmättäinen suo, jossa pienet lakkapäät petäjät olivat kuin
herttaisia sadunlapsia. Mättäiden välissä luikerteli sinisinä nauhoina
vesi ja niiden kupeissa punotti kourakaupoin karpaloita. Sitten kylää
kohti kulkien seurasi koivu- ja leppälehtoa, jossa oli kukkuloita ja
laaksojen liepeitä. Nämä päättyivät kullankeltaiseen maantiehen, jonka
toisella puolen alkoi kylä ja kyläläisten viljelykset. Kylän toisella
puolen näkyi mustana sankka salo. Muille suunnille Honkavaaralta oli
melkein samanlaisia näköaloja.
Kun oli hyvänaikaa ylistyslauluin ihailtu ympäristön kauneutta,
aterioitu marjoilla, siemenillä, hyttysillä ja mitä muita runsaita
antimiaan luonto tarjosikin, otti kurki juhlallisen asennon kannon
päässä ja vaati harrasta hiljaisuutta. Se ilmoitti yhdessä ystäväinsä
sorsalaisten ja kuovien kanssa keksineensä sangen nokkelan numeron
juhlaohjelmaan. Juhlallisin äänin esitti kurki, että pantaisiin toimeen
lentokilpailut.
Esitys saavutti yksimielisen suosion, ja monet linnuista oikein
hypähtelivät ilosta. Mutta kun ei kilpailuun voitaisi noin vaan ilman
edelläkäypiä varusteluita ryhtyä, esitti lintujen paras laulajaparvi,
että annettaisiin yhteisellä suurella kuorolla arvokas laulunumero, sen
päälle pidettäisiin kymmenen minuutin väliaika ja sitten alkaisi
kilpailu.
Myrskyisellä siipien räpytyksellä hyväksyttiin tämäkin esitys. Linnut
näet siihen aikaan olivat kaikissa asioissa yksimielisiä!
No, sittenpä heti käytiinkin lauluun käsiksi.
Satakieli, joka oli tunnettu erinomaisesta säveltaituruudestaan, ja
jota ei kukaan kadehtinutkaan, sai kunnian ryhtyä yhteiskuoron
johtajaksi. Mutta kun se oli pienenläntä, istahti se leppäpensaan
latvaan, voidakseen nähdä laulajansa ja hallita heidän tahtinopeuttaan.
Paikoilleen parveiltaessa esitteli johtaja, että suuremmat laulajista,
hyvän järjestyksen vuoksi, asettuisivat puoliympyrään takamolle ja
sitten aina pienempään päin niin, että sirkkuset, peipposet ja varpuset
tulisivat ensimmäisiksi johtajan eteen.
Näin tapahtuikin ja kohta kajahti sekakuoro, jonka vertaa ei
suurissakaan laulujuhlissa ole sen koommin kuultu. Ne linnuista, jotka
yskän tai äänenmurroksen takia olivat saaneet olla kuulijain
parvekkeella, palkitsivat esityksen vilkkaalla siipien räpytyksellä.
Nyt alkoi kuumeen kiireinen kilpailun valmistus. Tikka kapusi petäjän
kylkeä pitkin ylös, pitämään vaaria väliajan kulusta. Se tirkisteli
vasemmalla silmällään määrätyn oksan vieritse aurinkoa, jonka kulusta
se ilmaisi ajan rientoa. Joka sekunti kopahutti se nokallaan puun
kupeeseen ja joka minuutin kuluttua kaksi lyöntiä.
Olipa siinä hyörinää ja pyörinää, kun lintusukulaiset etsivät ja
järjestelivät toisiaan ja antoivat ohjeita, mitä kukin taisi!
Vanha varismuori oli ihan surkea, kun se vasta viime hätään onnistui
löytämään nuoret sukulaisensa, jotka olivat vähän torkahtaneet lepän
siimeksessä. Sorsat olivat suorassa rintamassa kaulat sojossa, kuin
sotamiehet, jotka vartovat leikkisodan syöksyyn komennusta.
Kuikat kävelivät arvokkaina ja laahustavin askelin. Näitä nähdessään
nuoret varpusen pojat nauraa kihistivät salaa vasemman siipensä alle,
arvellen vahingoniloisina, ettei kuikkakaimalaisista voi ikimaailmassa
olla palkintolentäjiksi.
Sorsat sovinnolla pyrkivät kilparintaman vasempaan ääreen,
huomauttamalla suovansa paremmille lentäjille tilaa keskustassa. Tämä
oli hyvin mieluista varsinkin variksista. Ne näet salaa supattelivat
keskenään, että sorsien pärisevä lento halkaisee kaikkien kunnon
lentäjien korvista kuulokalvon.
Tällaisen järjestelyn parhaillaan jatkuessa pyrähti tikka
vartiopaikaltaan ja päästi pitkän tirrinsä merkiksi, että väliaika oli
loppunut.
Ja sittenpä alkoikin kilpalento! Oi, hyvät ihmiset, minkälainen lähdön
rysähdys ja minkälaista lentämisen kohinaa, suihketta, loiskutusta ja
pärinää!
Mutta kaikkien kauhuksi jäi suurin osa pääskysen sukua vielä kentälle.
Ne huusivat kyllä tulevansa, mutta heidän täytyi tulisella kiireellä
vielä sukia höyhennystään, he kun kuorolaulussa olivat laulaneet
itsensä aivan vesimäriksi, eikä juhlakilpailuun heidän mielestään
mitenkään soveltunut niin siistimättömänä ottaa osaa.
Mutta jo ensimmäisen kahdensadan metrin taipaleella tipahti
lentorintamasta äärin vasemmisto ja jäi jäljelle. Kyllähän sitä jo
vähin oli arvailtukin, että sorsanlento on aina sorsan lentoa. Alussa
ne pärräsivät kuin paraat lentokoneet, mutta kohta kuului sorsaparven
nuorimpien suusta huutoa, että heidän keuhkonsa halkeavat ja solisluu
katkeaa tuhannen rimusiksi.
Sorsien perästä hidastuivat kurjetkin jälkijoukkoon. Tämän nähdessään
arvelivat varikset kiireen sujakalla, että kyllä niillä olisi voimaa
riittänyt, mutta mielivät vain huvikseen laiskotella.
Eipäs, vaan kurjet haistoivat karpalon tuoksua! Ja totta totisesti! Ne
putosivat ihan alas asti ja jäivät kahlailemaan suosammalikkoon. Sorsat
lentää pyristivät vesilammikon kohdalle ja sitten nekin molskahtivat
alas niin, että vesi räiskyi hopean kirkkain karpaloin.
Mutta katsos vain! Sieltä tulla siuhui jälkeenjäänyt pääskysten
parvikin. Sen höyhennys välkkyi silkinkiiltoisena. Se piti suloista
viserrystä matkamusikkinaan ja lensi aivan kuin leikiten.
Jopa häipyi harakankin suku etummaisten joukosta. Oli tuskin ehditty
kylän takaliston koivikkoon, kun pitkäpyrstöisistä yksi toisensa
perästä luikahti koivun oksalle, alkaen siellä siipiään räpytellen
pitää sen päiväistä räkätystä. Ne kielivät toisten parempaa lentotaitoa
ja huusivat omaa nälkäänsä ja väsymystänsä.
Kylän kohdalle päästyä väsyivät varpuset. Ne istahtelivat aittain
räystäille ja ikkunan päällyslaudoille. Joku niistä kiireen touhakassa
lentää töksähti seinää ja ikkunaruutuakin kohti. Siinä sitten täytyi
yhdessä vammoja parannella ja etsiä haavoittuneille sairasvuoteita. No,
niitä löytyikin kyllä kyläläisten ikkunain pielistä.
Tätä kummaa katsomaan viivähtivät hetkiseksi hyväntahtoiset pääskyset.
Ne siuhahtelivat kauniissa kaartolennoissa ylös ja alas, oikealle ja
vasemmalle ja samoin tein suikkivat suuhunsa hyttysiä pihan
lähettyviltä.
Silloin lapset huiskuttivat niille hattujaan, kiipeilivät aidanseljille
ja huusivat iloaan ilmi. Pääskyset siitä yltyivät yhä iloisemmin
laulamaan, että ilman rannat raikuivat.
Kylän yli ehdittyään oli kilpailijain parvi harventunut niin, että
siinä ei ollut jäljellä kuin vares, haukka ja kotka.
Kotkat ja haukat, kilpaillen kummatkin ensimmäisestä palkinnosta,
huhtoivat eteenpäin sellaisella voimalla, etteivät edes joutaneet
sivulleen vilkaisemaan. Ne eivät siis aavistaneetkaan, vieläkö toisia
tuli perästä vai ei.