XXIII.

Yksinäisellä saarella.

On useampi kuin _yksi_ saari synkän, mutta epäilemättä myöskin

juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala

valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista

tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin

korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin

puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa

graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.

Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen

suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen

sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä

ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla

virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten

käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.

Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli

kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta

Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän

tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan

puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä

olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen

ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään

sen liehahtelevaa liekkiä.

Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen.

Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä

ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua,

missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa

harhakäytävistä.

He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä.

Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut

mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita)

asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä

kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä

kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman

kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa

osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren

määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi

aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut

havaittavissa.

Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen

kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta

tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868

valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta.

Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta

saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut

hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka

hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin

tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä,

jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin

hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin

puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan

teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta,

oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä

heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni

tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.

Tämän _paljon muun_, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli

varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya,

nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä

oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä

käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien

seurapiiriin, _ne_ olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä

silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä

miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla

iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että _viisas_

mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien

kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli

vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.

Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa

seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa

vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin

mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos

olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa

haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä

seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani.

Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein

terveeksi.

— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku

pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän

hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin

viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he

valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi

vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä

heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta;

siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se

oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä

olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli

kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?

Ei, sitä ei kunnolla voinut, varsinkin kun tästä oli katselijalle

jumalallinen näky tarjolla auringon noustessa tai laskiessa,

heijastellen mereen purppuraviittaansa... Ja kaiken täydennyksenä oli,

hiukan kauempana, kahden valtavan kallioseinämän välissä, parikymmentä

syltä pitkä notko, missä kasvoi harvaa ruohoa ja, kuin kerskailuksi,

siellä täällä pikku ryhmiä seljapuuta, katajaa, orapihlajaa ja

kaksi tavallista pikku pihlajaa, jotka viimemainitut uskollisten

vahtien tavoin seisoivat kumpikin omalla puolellaan kallionseinämää,

vuodet toisensa perään turhaan ojentaen oksiaan toisiaan kohti kuin

syleilläkseen toisiaan. Tässä, suuren vesierämaan laaksossa, oli

sielläkin puupenkki kummankin pihlajan alla. Ja toisen edessä oli jopa

vaatimaton pöytäkin tarjoilua varten.

Kello oli kymmenen seuduilla aamulla. Hermine oli sillä hetkellä

yksinään ulommassa huoneessa, jota sanottiin saliksi. Hän seisoi

akkunan edessä ja katseli, miten junkkeri Sigge, joka juuri oli

täyttänyt kolme vuotta, ratsasteli täyttä laukkaa kallioilla, hoitajana

entinen imettäjätär, joka oli jäänyt perheeseen ja nykyisin oli sen

ainoana palvelijattarena — elettiin patriarkalliseen tapaan. Mies

kalasteli ja ampui merilintuja, vaimo huolehti siitä, että kotona

kaikki oli kunnossa.

Ovatko he nyt onnellisia täällä yksinäisyydessään? Eivät erikoisesti,

päättäen siitä syvästä, surumielisestä ajatuksissaan olosta, mikä

kuvastuu Herminen kauneilla kasvoilla. Hän sulkee akkunan. Häntä tuntuu

paleltavan, vaikka hänellä on päällään tumma, vanulla sisustettu

silkkipusero, joka joutsenen untuvin reunustettuna pehmeästi ja

poimukkaasti verhoo häntä.

Konny näyttäytyy ovella.

— Tuletko tänään kalastamaan mukanani?

— En, ystäväni, minulla on niin paljon askareita.

— Luonnollisesti! Eikä poikakaan kai tahdo ulos, kun hän ei saa riippua

äitinsä hameissa?

— Hän olisi varmaan onnellinen sinun seurassasi, mutta tiedätkö,

ystäväni, hän pelkää sitä usein äreätä ääntä, jota käytät nuhdellessasi

häntä hänen pikkuvirheistään.

— Hänkö _pelkää!_ Ei, hän on uskomattoman rohkea pikku herra

ikäisekseen. Hän antaa minulle paljon ajattelemisen aihetta.

— Mutta kun sinulla ei ole muuta kuin _yksi_ ainoa poika, Konny rakas,

kestänet toki sen. Et varmaankaan tahtoisi useampaa.

— En, tämä yksi meille, totisesti, kyllä jo riittää, — vastasi Konny

hajamielisen välinpitämättömänä.

Mutta kun Hermine samassa meni hänen ohitseen viereiseen huoneeseen,

sai Konny vastaanottaa katseen, merkillisimmän mitä hän vaimoltaan

milloinkaan oli saanut.

Konny heittäytyi sohvalle, unohti kalastamaan menon ja koetti päästä

selville siitä, mitä tuo katse merkitsi. Mutta ylpeys esti häntä

ratkaisemasta sen arvoitusta, mikäli siinä oli nuhdetta.

Hetkistä myöhemmin syöksyi sisään junkkeri Sigge, suoraan herra isäänsä

kohti. — Äiti itki eikä tahtonut ottaa minua mukaansa, kun lähti. Oliko

isä paha äidille?

— Poika, mitä typeryyksiä sinä puhut? Pysähdypäs, mistä johduit

sanomaan tuollaista?

— Liisa sanoi, että sinä et ole kiltti.

— Minne äiti meni?

— En tiedä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli parooni Konny ulkona kalliolla.

— Minne vaimoni meni? — kysyi hän hoitajattarelta.

— En osaa sanoa. Ehkä laaksoon. Hän kääntyi vasemmalle.

— Luulen, että hän ei ole oikein terve tänään.

Tämä voi merkitä sekä mietelmää että alentuvaa kysymystä.

Liisa käsitti isännän sanat viimemainituksi ja vastasi niin kärkevästi

kuin vain hänellä, imettäjätär-ajalta, oli lupana, kun oli kysymys

ajatuksensa ilmaisemisesta.

— Oikein terve, sanoo parooni; ihmettelen, onko hän terve ollutkaan

sitte viime talven? Parooni ymmärtää kyllä, että kukaan nainen, sen

paremmin ylhäinen kuin muukaan, ei koskaan ole oikein terve _siinä_

tilassa.

Konnyn oli melkein mahdoton niin ponnistaa, että hänen huuliltaan ei

päässyt huudahdus: — _Siinä tilassa!_

Valo oli äkkiä noussut paistamaan! Hermine oli, kun Konny ei mitään

ollut ymmärtänyt, tahtonut kainosti kiertotietä valmistaa häntä, ja

_Konny_ — miten oli hän vastannut?

Ehtimättä ottaa hattua päähänsä, syöksyi hän laaksoon. Siellä olivat

molemmat pihlaja-raukat, penkit edessään, mutta ketään ihmistä niillä

ei näkynyt.

— Hermine, Hermine! — huusi hän tuskaisena, mutta kukaan ei vastannut.

Eikä Hermineä löytynyt myöskään ylempänä, yhtä vähän kuin alempanakaan,

olevilta kallioilta. Konny tapasi muutamia kalastajain lapsia. Mutta

kukaan ei ollut nähnyt hänen vaimoaan.

Konny pysähtyi ja loi silmänsä ylös kohti taivasta.

"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut

sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että

olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? _Hänellä_,

tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä

kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana

ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta!

Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän

pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon

epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti

pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli

vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta,

laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt

tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet?

Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt

sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä

oikealle tielle. Mutta _missä_ on Hermine?"

Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.

Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi

Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän

paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut

horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella

oli suuri, väräjävä kyynel.

Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin

hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut

kuulla sen huo'untaa.

Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja

kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät

tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä

hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä,

ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin

olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä

voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi

rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen

avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei

koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt,

nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.

— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin,

väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan

lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut

unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni.

Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi

kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa

ylpeydessäni, joka ei _voinut_ unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua

sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni

tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen

puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon

että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa

sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut

lähtemään ulos... Mutta... vastaa, _annatko_ anteeksi, uskotko, että

palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime

tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja _parantunut_

olen sairaaloisuudestani.

— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta

levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni,

_tietäessäni_, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä

karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi,

olemme taivaassa!

— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi

seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?

— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!

— Olen jo ajatellut.

— Voi, oliko se väärin? En voinut auttaa, että rakastin sinua.

— Kiitos — siunaan sinua avomielisyydestäsi! Elämämme alkaa nyt

uudestaan.

— Mutta sinä tiedät, että aina olet vavisten ajatellut varmuuden

saamista tässä kysymyksessä, missä arkuutesi menee yli rajojen.

— Se _on_ mennyt yli rajojen, kuten niin paljon muutakin, mutta nyt,

niin, jo kauan, rakkaani, olen ollut vakuutettu siitä, että se on

ollut onnellisinta — sillä ihmisen vallassa ei ehkä ole estää sitä,

että tunne _syntyy_ vastoin hienotunteisuutta ja vastoin omaantuntoon

ja kunniantuntoon istutettua velvollisuutta. Ja kun, kuten sinä,

päättävästi ja arvokkaasti torjuit sen — ja teit tämän, vaikka _sinua_

kiinnittävä side oli vain muodollisesti olemassa — silloin velvollisuus

ei ole kärsinyt.

— Ei, ja niin on tapahtunut sitä vähemmän, kun minä varmaan tiesin,

että se höllä side, joka minua oli kiinnittämässä, oli ratkeava

muutaman viikon kuluttua. Sitä vastoin olen, muista se, Konny, sitä

mieltä että _koskaan_ tunne, olkoonpa miten salapukuisena tahansa, ei

voi hiipiä sinne, missä side on kiinteä ja sitä lujittamassa rakkaus,

velvollisuudentunto ja kunniantunto.

— Oi, kiitos, olet puhunut niin kauniisti! Mutta sano, eikö koskaan

ole mieleesi tullut ajatus, että nyt rakastin sinua vähemmän ja että

rakkauteni oli kylmää ja tylsää?

— Ei, rakas Konny, viimemainitun lainen ajatus ei onneksi koskaan,

koettaessani päästä sinusta selville, ole juolahtanut mieleeni, ja

_jos_ niin olisi tapahtunut, sydämeni ei olisi senvuoksi sykkinyt

puoltakaan sykähdystä vähemmän sinulle. Sinä olet ensimäinen, sinä olet

ainoa rakkauteni.

— Miten vähän ansaitsenkaan sitä, että jalomielisesti näin, tavatonta

suoruutta ilmaisten, pyyhit viimeisetkin suomukset silmiltäni!...

Mutta miten olet _tuominnut_ minua, sillä usein olet ollut väsynyt ja

huolissasi!

— Se on totta. Mutta nyt olen lohdutettu. Yhdessä epäilemättä voitamme

tuon sinun luontosi taipumuksen, joka ikäänkuin _vaatii_ sitä, että

aina tuntisit itsesi tyytymättömäksi.

— Sekin on totta. Kunpa nyt kohtalo ei niin kovaksi kääntyisi, että

menettäisimme sen kalliin lahjan, mikä meille on luvassa. Hermine,

voitko käsittää, millaiseksi mielentilani silloin kävisi?

— Et saa murehduttaa minua, se on kaikkein vahingollisinta minulle, —

sanoi Hermine mitä suloisimmin hymyillen. — Antakaamme onnemme taivaan

kerrankin pysyä pilvettömänä! En luule, että sinun tarvitsee siinä

suhteessa käydä koettelemaan voimakkuuttasi. Ja jos tahdot, että minä

pysyisin terveenä, niin ole iloinen. Ja ennen kaikkea, koeta kohdella

pikku Siggeämme toisella tavalla. Sinä rakastat häntä sydämellisesti,

mutta arvelet ankaruuden olevan paikallaan. Mitä sanoi poika sinulle?

— Että isä oli ollut _paha_ äidille, joka oli itkenyt. Hän oli

oikeassa. Mutta pimeys on paennut valkeuden tieltä. Saat nähdä — niin,

saat nähdä! En petä sinua!