Oikealla tolalla.
Neljä vuotta on kulunut kautta elämän tiimalasin senjälkeen kun olimme
saarella, missä Konny niin sanoaksemme riisui vanhan ihmisensä ja
pukeutui uuteen. Muutos oli ollut melkein täydellinen. Hän ei enää
koskaan joutunut suuren sielunsairautensa valtaan. Mutta siihen
päivään asti, mikä nyt oli, ei hänen ollut onnistunut voittaa salaista
tyytymättömyyttään milloin toiseen, milloin toiseen seikkaan tai
kyennyt keksimään oikeata syytä siihen. Mutta niin paljon oli varmasti
voitettu, että _peruuttamaton menneisyys_ oli vakavilla, varoittavilla
muistoilla terveellisesti vaikuttanut seuraaviin päiviin. Väärät
mielipiteet elämän asettamista velvollisuuksista olivat häipyneet,
ja hyödytön tuska oli synnyttänyt halun käsittää, mikäli se oli
mahdollista, nämä velvollisuudet sellaisiksi, että päivän päättyessä
omatunto voi käydä suorittamaan tutkimustaan, joskaan kirjanpäätös
koskaan ei käynyt täysin tyydyttäväksi.
Perhe oli nyt heinäkuun alkupäivinä Sigesbergissä, mutta jo elokuussa
oli aikomus muuttaa rakkaassa muistissa aina olevaan Kronebyhyn,
missä Hermine sitten, mikäli se pienokaisilta voi käydä päinsä, olisi
ryhtyvä puhtaaksikirjoittamaan Konnyn _matkamuistelmien_ toista osaa.
Ensimäisen osan valmistamisessa tehty työ oli keskeytynyt ensimäiseen
korjauslukuun, mutta sittemmin tuli osa julkisuuteen, ja sillä oli niin
suuremmoinen menestys, että muuten ei voinut käydä kuin siten, että
Hermine sai Konnyn jatkamaan. Tietysti tapahtui tämä sen _jälkeen_ kun
he olivat olleet yksinäisellä saarella maan länsirannikolla.
Saman vuoden lopulla sai junkkeri Sigge pikku veljen, jonka hän
heti tahtoi ottaa määräysvaltansa alaiseksi. Ja seuraavina vuosina
oli lisäksi tullut yksi sisar ja yksi veli. Lähinnä Siggeä nuorempi
oli siten nyt pian nelivuotias, tytär, pikku Louise, melkein kolmen
vuotias, ja pienin vähän yli vuoden vanha.
Tämä moniosainen rikkaus teki Konnyn taloudelliset kyvyt
monenkertaisiksi. Häntä kunnioitettiin ja ihailtiin. Hänen neuvoaan
kysyttiin monien hänen tekemiensä keksintöjensä ja hänen kaikilla
aloilla toimeenpanemiensa viisaitten parannusten vuoksi.
— Sinä tiedät, Hermine rakkaani, — tuumi hän, — että vanhin poika on
hallitseva Sigesbergissä ja että toinen saa Kronebyn. Mutta minun tulee
hoitaa tulojani niin, että saamme asianmukaiset myötäjäiset isoäidin
pikku tytölle, pikku Louisellemme, ja sitten myöskin osansa nuorimmalle
herralle. Ja jos tulisi vielä useampia, keksinen kyllä yhä uusia
tulolähteitä, ja kirjallisesta työstähän tulee lisätuloja.
— Mukaan voit laskea, — vastasi vaimo iloisesti, — myöskin
sanomalehtikirjoituksesi, joista saat hyvän maksun!
— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.
* * * * *
Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.
Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan
nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten
lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa,
niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa,
jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär,
nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa.
Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka
mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta
iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua
itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta
hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.
Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan
pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta
kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.
— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän
mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.
Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy
auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta
kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan,
nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja
iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.
— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.
— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen,
rummutatko oikein.
Herman totteli ja tuli.
— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi.
Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän _sinusta_ tule
upseeria.
— Mutta _sinusta_ tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka
apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee,
Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.
— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on
saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?
— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, —
on sitten jo täysiverinen aristokraatti.
— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti
pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet
pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.
Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta
äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi
rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.
Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen
täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies,
yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat
valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny
kelloonsa.
— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen
ja, mikä pahempi, naiset.
— Oh, _ne_, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä
itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva
vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut
sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus
lapsia — meillä on vain yksi.
— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa.
Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena,
mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia
öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.
— Mitä typeryyksiä sinä nyt puhut? Onko vanha kiusanhenkesi taas
päässyt irti? Sinulla on suuri Sigesberg, Kroneby, taloja kaupungissa
ja tuloja joka taholta, joskin edustajatehtäväsi vie enemmän kuin siitä
on tuloa. Mitä sitten tahdot? Eihän Sigesberg ole sukukartano?
— Ei, ei kyllä, mutta sen, jolla se on, täytyy välttämättä saada kaikki
sen tulot. Minä sain ottaa sen vastaan ilman mitään kiinnityksiä.
— Koska olit ainoa perillinen. Varo, veli hyvä! Sinussa on synnynnäinen
taipumus olla aina tyytymätön, aina näet sinä jotakin synkkää
taustalla. Mutta tuossa tulee reipas vanhin poikasi. Sellainen komea
nuorimies!
— Isä, — huusi Sigge ja heittäytyi isänsä syliin. — Olen lähetetty
tuomaan päivälliskutsua, olen lähettänyt rekryytit kotiin. Muutamat
niistä tulevat kai rykmenttiini, kun minusta tulee upseeri?
— Vai niin, upseeriksiko aiot? — kysyi pormestari.
— Niin, mikäs minusta sitten tulisi? Muutaman vuoden kuluttua olen
kadetti, eikö niin, isä?
Myöhään samana iltana, kuu pormestari puolisoineen oli siirtynyt
vierashuoneisiin ja halveksittu pikku sotaravintoloitsijatar, kuten
muutkin lapset, jo nukkui, käveli Konny edestakaisin suuressa salissa.
Hän näytti masentuneelta, mutta ei väsyneeltä.
Silloin hiipi kesäyön runollisessa puolihämärässä hieno ja kevyt olento
yli lattian ja laski kätensä hänen kaulalleen...
— Mitä sinä nyt tuumailet, rakkaani? Sinä tiedät luvanneesi, että et
mitään salaa minulta.
— No, onko minulla neljään vuoteen ollut salaisuuksia, joita en
olisi sinulle uskonut? — kysyi Konny, hellästi hyväillen vaimonsa
hajallaolevia, kultaisia hiuksia. — Ei, Hermine rakas, tämä ei ole
juuri tuumailua, mutta olen niin pahoillani, kun selvästi näen, että
isäni toiveet eivät toteudu edes _toisessa_ polvessa. Sigge on jo
aikaisin osoittanut, mihin hänen mielihalunsa ja luonteensa viittaavat.
Hänestä tulee sotilas, hänessä on paljon vähemmän taipumusta
diplomaatiksi kuin minussa on ollut. Ja joskin hänen luonteessaan
reippauteen liittyy myöskin ankara rehellisyys, niin en näe suuria
toiveita olevan todellisesta kartanonherrasta, joka oikein käsittää
suuret velvollisuutensa.
— Konny rakas, poikahan on vasta hiljan täyttänyt seitsemän
vuotta. Sinun poikasi ei koskaan missään suhteessa tule pettämään
velvollisuuksiaan. Sitä paitsi on sinulla kaksi muuta poikaa,
mahdollisuuksia on siten saada hoitajia sekä diplomatialle että
maanviljelykselle. Mutta sinä tiedät, että sinun aina ehdottomasti
_täytyy_ olla jostakin seikasta levoton.
— Niin, olet ehkä oikeassa, jalo vaimoni. Mutta sinun ei pidä surra
sitä, sillä siitä ei enää ole mitään vaaraa.
— Mistä sen tiedät?
— Kyllä, tiedän sen, sillä monia väsyttäviä tutkimuksia — menneisyyden
kokemuksiin perustuvia — suoritettuani olen juuri päässyt vakaumukseen,
jossa pikemmin on jotakin onnellistuttavaa kuin masentavaa.
— Voi, mihin sitten?
— Siihen, että ihminen elämässään ei koskaan voi tuntea itseään täysin
tyytyväiseksi, vaan että hänen osanaan on pyrkiä yhä eteenpäin.
_Loppu_.