XXII.

Menneisyys ja mitä tuleva oli.

Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei

siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.

Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat _ne_, jotka hän

sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".

Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja,

kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt

olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä

kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut

sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa,

niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi,

niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin

paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.

Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866

valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen

elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka

ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla

tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos

silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että

mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä

mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana

ennusteluna.

Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut

ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko

sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen.

Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena

kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa

itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.

Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi

sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään,

kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa

Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan

verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne

olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä.

Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella,

myöskin Herminelle ja Herminestä.

Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa

taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni

Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut

johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan

ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin

olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen

vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny

oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan,

ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta.

Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi

saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut

kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen

luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja

rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.

Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä

määrin estää pojan itsekidutusta.

Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni

Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään

olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran

oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta,

sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja

hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta

osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken,

sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä

jumaloivat. Vain _yksi_ melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän

olisi tahtonut merkitä niin paljon.

Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa

Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän

kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä

rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi

vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole

löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle,

mitä Hermine on ollut... Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän

kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän

niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.

Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli

sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä

ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin

verroin rauhallisena, kun tiedän _hänen_ olevan minua vastaanottamassa.

Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna

jätti hän elämänsä.

Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.

Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen,

rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, —

sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja,

mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja

alaisilleen.

— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä

että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa.

Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa,

tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.

— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet

vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja

kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin

ennenkin.

— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, —

voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi

kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja

auringonpaisteista elämää rakastava?

— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen

edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä

kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan

ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion

olla ankarampi poikaani kohtaan.

— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari

kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta,

pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä

esineitä.

— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen?

Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin

urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä,

_minä_ täällä tulen isoisää edustamaan!"

— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin

suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun

nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi

oli niin onnellinen.

— _Minun_ — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu

onnea varten.

— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi!

Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka

päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö _sinä_

ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit

eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?

— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu

valtiopäivätouhuista.

Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.

— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä

vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet

omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi

hänestä.

— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?

— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta.

Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun _loukatun_ rakkautesi kätket sinä

viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan

myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen,

että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit

häneen liian paljon huomiotasi.

— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua,

jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä,

niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.

— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.

— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta

tiedätkö, mitä tapahtui?

— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.

— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän

tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä

kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän

kärsivällisesti.

— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on

niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?

— En koskaan!

Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin

tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että

naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen

sydämessään.

Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.

Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt

_ulkonaisen_ surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen

harmaista puvuistaan — mutta hän _tuli_ kyllä ajattelemaan asiaa.

— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä

katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.

— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka

värisestä ennen paljon pidit.

— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan

usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin

näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.

— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että

_minä_ en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja

anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka

sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa

hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään

silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.

— Konny, _olisiko_ sinun pitänyt sanoa tämä minulle?

-- Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa

naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen

päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!

Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet

pyrkivät tukahuttamaan hänet.