Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
Oli 6. päivä joulukuuta.
Hermine istui kirjoituspöydän ääressä tarkastellen miehensä
korrehtuureja, mutta samassa jalallaan liekuttaen viereensä siirrettyä
kehtoa, missä nuori Sigge hyvinvoivana uinaili, imettäjättären mentyä
omille asioilleen.
Herminellä ei ollut mitään aihetta odottaa miestään kotiin tähän aikaan
aamupäivällä. Konnyhan oli niin toimelias jäsen valtiopäivillä, ja
miten voisi hän juuri nyt tulla? Hänen askeleensa ne kuitenkin olivat,
jotka lujina ja joustavina kuuluivat yli salin, ja Konny oli huoneessa
jo ennen kuin Hermine ehti nousta tuoliltaan.
— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin
levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin
levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin
itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni...
Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä,
levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa
työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule
istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.
Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies
oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä
kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman
pisaran hajuvettä.
— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä
olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin... No, mitä arvelet
nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin
mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi
kääntää kaikki äkkiä... Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda
profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?
— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain _uskon_ että kaikki käy
hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa,
miten _sen_ käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.
— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä
tapauksessa.
— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua... Tavattoman jännityksen,
uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun,
innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten
ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu
ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen
toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus
saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu
vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain
ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit
enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se
tapaava miehen.
— Hermine, oma rakas vaimoni... Miten uskosi, ennustuksesi, syvä
luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta
aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin
maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi.
Niin, _sellainen_ tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä
kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia
kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko,
että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken
nautittavakseen?
— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian
sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten
toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun
ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.
— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut
löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi
avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut
vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi
kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin
_minä_ viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta
kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!
— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?...
— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä
anteeksipyytävä kirjelappunen.
* * * * *
Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta
hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina,
tuskaisina ja riemuitsevina.
Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että
hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret
päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan
muutamia erikoisen läheisiä tovereita.
— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.
— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava
pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä
tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien
hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta
luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas
karkoita. Onhan poika terve?
— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?
— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto
se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra
siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa
kovin tyytyväisenä.
— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi... Mutta mitä asiaa on
palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.
Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon... hänen äsken
ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!
— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen
tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti
kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi
sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren,
joka poika mukanaan juuri tuli sisään.
— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman
minuutin kuluttua! Rientäkää!
— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!
— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan
viivytellä. Isäni, isäni!
Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni
Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli
tajullaan.
Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä
penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna,
ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä
väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä
että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.
Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu,
rauhoitu... — sanoi hän selvästi. — Sekä _poikana_ että _miehenä_ olet
käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni
ja sinun äiti-raukkasi tähden.
— Mutta _koska_ voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne
oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö
aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?
— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta,
jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut.
Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä
aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti
pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on
nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?
Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta
illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää,
että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa...
Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.
— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!... Voi, Hermine, minun
sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun _nyt_ koskaan saavuttavan
sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin
häntä.
— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, _sinäkö_ olisit
pettänyt isääsi!
— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein _sinun_ tähtesi!
— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä...
— ... voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa
olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä
sinä... sinä _tiedät_, mitä tapahtui... ja olet ehkä _aavistanut_ sen
vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä
siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli,
enkä ensinkään voinut käsittää, _miten_ voisin isälle ja äidille,
jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin
antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni
liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin
sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi
samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut
jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt,
mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun
oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle
avoinna...? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä
heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt
velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä
joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan
ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta
että heiltä... Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain
ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä,
että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja
pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni... No,
miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun
yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?
— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan,
että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä,
että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun
pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä
kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani
sanon, että minä...
— Ei, älä sano; mikään _sinun_ tekosi ei loukannut minua, se oli
onnettomuuteni... Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori...
Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten
pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.
Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny,
katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:
— Ymmärrän... On vain vähän toiveen sijaa?
— Voi, paha kyllä, vähän...
— Ehkä... vähemmänkin kuin vähän?
— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä
on vaikea seuraus.
Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen
mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi
jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä,
sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen
palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi
hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa
vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle
pojan.
— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus
on lapsen otsalla. _Hänhän_ on viaton... — Hermine silmäsi rukoilevasti
puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen
luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa
äitiä hänen hoitamisessaan.
— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.