XIX.

Ensimäiset vastaanottajaiset.

Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen

ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon.

He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine

tuskin oli tahtonut uskoa että tämä _neljäs_ koti tulisi heitä oikein

miellyttämään.

— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän _oikea_ kotimme, sen

jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko

vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee

sitten suuri Sigesberg, jota minä _nyt_ joka tapauksessa ehkä enimmin

rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä

voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt,

missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat

syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko

juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja

siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa

huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään,

mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi

mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja —

läsnäolevaa emäntää.

— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä

salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin

Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait

kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko

elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti

oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä

sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta

lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.

— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.

Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.

— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin

arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa.

Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin

sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut

olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun

oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun

tai ajatuskulun seikasta.

— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka

tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari

metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme

tutkimiseen... Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei

kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin

niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle

tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.

— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, —

käytänkö _minä_ pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä

ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa,

kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin

vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli

poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua

harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun

mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.

Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina,

hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä

ojentuneina miestään kohti.

— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata

lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja _sinä_, joka kuitenkin sanoit minulle,

että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen

ärtyneisyyttä.

— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en

voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita,

joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää

tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin,

tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää _sinua_ tahdon ennen kaikkea,

mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria

kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,

— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla

on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi

voipi...

— Tehdäkseni itseni rumaksi?

— _Sitä_ sinä et voisi. Se olisikin viimeistä mitä tahtoisin. Kun

kuitenkin on kysymys sellaisista tilaisuuksista, missä naiset ovat

välttämättömiä, niin en niihin milloinkaan lähde ilman vaimoani,

mutta hänellä on kyllin sekä makua, häveliäisyyttä, älyä että

kunnioitusta miehensä mielipidettä kohtaan, soveltaakseen pukunsa sen

mukaiseksi kuin naimisissa olevalle naiselle sopii. Muuten olet sinä

luonnollisesti liian heikko tänä talvena ottaaksesi osaa tanssiin.

— Niin, luonnollisestikin, — vastasi Hermine naurahtaen, — ja vaikka en

olisikaan ruumiillisesti heikko, niin en tule milloinkaan tanssimaan,

se on varmaa.

— Todellakin, rakas Hermineni, niin nuori kuin olet, voisitko luopua

tuosta huvista?

— Minä, Konny hyvä, en halua muita huveja kuin sellaisia, jotka ovat

sinun makusi mukaisia. Älkäämme puhuko siitä. Tahdon mieluummin elää

paljon kotona poikamme ja sinun seurassasi, kun sinulla on aikaa olla

meidän kanssamme.

— Siihen käytän kaikki hetkeni, mitä yleiset asiat eivät vaadi

osakseen. Sitä paitsi kysyn mielelläni monessa asiassa neuvoasi.

— Voi, mitä sanot?

— Että Jumala oli armollinen minulle, kun minä, maultani niin vaatelias

mies, sain vaimon, jonka kanssa voin puhua muustakin kuin siitä mikä

koskee kotoamme tai seuraelämää. Muunlaiseen naiseen olisin pian

väsynyt, eikä koko sinun häikäisevä kauneutesi olisi voinut pidättää

minua, jos olisit koettanut vähääkään keimailla tai ellet olisi kyennyt

komeilematta osoittamaan minulle, että sinun sivistyksesi, älysi

ja terävä käsityskykysi riittävät opiskelujen ja vielä korkeamman

kehityksen kautta asettamaan sinut arvoisaksi seuratoveriksi

miehellesi. Sinussa liittyy vakavuus naisen miellyttävyyteen. Nythän ei

olekaan mitään, mistä en ilmoita sinulle. Ja sinä olet luvannut olla

rakastettavana emäntänä, kun kutsun säätytovereitani tänne. Meillä on,

kuten olemme sopineet, vastaanotto kerran viikossa.

— Katson kunnia-asiakseni osoittautua kyllin arvoisaksi vaimoksi niin

etevälle säädyn jäsenelle. Mutta sinullahan ei ole mitään sitä vastaan,

että Amalia, jos hän miehensä mukana todella tulee tänne, on apunani?

— Ei, päinvastoin tulee siitä mainiota. Amalia kyllä hieman liioittelee

arvokkuuttaan, mutta se kyllä tasaantuu. On niin kodikasta nähdä,

herrojen silloin tällöin pistäytyessä sisään, pari nuoria naisia

käsitöineen sohvapöydän ääressä.

— Ja sitä paitsi, ystäväni, teetä juotaessa. Herrojen on aina tultava

sisään, juotava teensä ja puheltava hieman vierashuoneessa, missä tulen

järjestämään kaiken hyvin juhlalliseksi ja hauskaksi. Pääset kyllä

näkemään, että uudet ystäväsi täällä meidän kanssamme eivät joudu

ikävöimään hotellihuoneisiin.

— Oi, miten rakastettava olet! Muutaman päivän kuluttua alkavat

valtiopäivävastaanottosi. Ei tarvitse kauan odottaa.

* * * * *

Nuoren herrasväen asunto säteili kauniina, ei liiallisesti, kynttiläin,

lamppujen ja miellyttäväin takkatulien levittäessä valoaan huoneisiin,

missä nojatuoleja oli siellä täällä vieraitten tarpeeksi Näky oli mitä

miellyttävin sellaiselle, joka tuli ulkoa kylmästä, sateisesta ilmasta.

Varsinkin oli vierashuone miellyttävä, tuoksuvine teepöytineen siinä

valojen keskellä, kukkineen, mainioine porsliineineen ja hopeakoreissa

olevine oivallisine teeleipineen; mutta vielä parempaakin oli

loistamassa, nimittäin emäntä niin hurmaava, että monet herroista eivät

tahtoneet jättää teepöytää, vaan hattu polviensa välissä ihastuneina

ottivat vastaan sekä teekuppeja että kaikkea muuta, mitä hän tarjosi.

Emännän vierellä loisti ja puhui toinen nuori nainen, myöskin erään

säätyveljen vaimo, mutta miten paljon suosionosoitusta tulikin hänen

osalleen, niin ei sitä voi verratakaan siihen, mitä Herminelle

tarjottiin.

Hermine tarkasteli arvokkaana ja miellyttävänä suurta seurapiiriä;

milloin esitteli Konny jonkun tehtailijan, milloin pormestarin,

milloin kirjailijan, milloin sanomalehtimiehen, milloin neuvosmiehen,

milloin kauppiaan, talonpojan tai entisen soturin. Kaikki oli suurta

ja kirjavaa sekasortoa. Ja Konny koki todella kovaa ennenkuin sai

_oman_ seuransa salin vieressä olevaan työhuoneeseensa, jossa kuitenkin

oli tarjolla sekä takkavalkea että sikaareja ja muuta nautittavaa,

paitsi suurenmoisia keskusteluja, joissa rohkeasti otettiin esille ja

tuomittiin kaikki "mädännyt". Mutta jos saa uskoa uskomatonta, niin

nautti isäntä joka tapauksessa siitä, että monet vieraista jättivät

_hänen_ temppelinsä aivan ihastuneina palatakseen nauttimaan hänen

vaimonsa seurasta.

Mutta yht'äkkiä valtasi kuitenkin ikäänkuin jonkinmoinen aran apea

mieliala salin kummallakin puolella olevissa huoneissa joukkokunnat,

kun äänekkään ovikellonsoiton kuuluttua näyttäytyi suuri ja komea

olemus, joka totisesti ei tuntunut "mädänneeltä". Tulija oli itse

parooni Sigesmund. Hän oli, ilman aviopuolisoaan, muutaman päivän

ollut kaupungissa, mutta vaikka hänet oli kutsuttu Konnyn luona

kokoontuneeseen joukkoon, mitä tietenkään ei voitu välttää, oli hän

kieltäytynyt tulemasta, koska häntä aikaisemmin oli kutsuttu muualle.

Mutta niin innostunut kuin hän olikin whistipeliinsä, jätti hän sen

kuitenkin mennäkseen, kuten hän sanoi, puolituntiseksi tervehtimään

miniäänsä. Tuo vanha ylimys oli hyvin tunnettu ja arvossapidetty, ja

lyhyen vierailun aikana osoitti poika hänelle tavallista suurempaa

huomiota, mikä myöskin tarttui koko seurapiiriin, kun parooni, juotuaan

teetä Herminen luona, siirtyi poikansa huoneeseen ja diplomaatin

tahdikkuudella kävi keskustelemaan kaikista päivänkysymyksistä.

— Siinä sitten on tavattoman miellyttävä ja mitä mielenkiintoisin

kunnon vanha aatelismies, — sanottiin. Mutta kun vanha parooni sitten

katosi kuin tähdenlento valaisemaan muita maailmoja, tuntui joka

tapauksessa kevyemmältä, sillä nyt voi keskustelu reippaammin kuin

koskaan siirtyä aloille, joita kokouksessa käsiteltäviksi oli aiottu.

Ja keskustelu oli juuri päässyt parhaaseen vauhtiinsa, kun kutsuttiin

illalliselle ja naisten valta taas alkoi.

— No, eikö mennyt mainiosti, ystäväni? — kysyi Hermine, kun viimeinen

vieras oli lähtenyt. Ja viimeisenä vieraana sattui olemaan juuri

pormestari-serkku, joka oli viipynyt eräässä yksityisessä kokouksessa

niin kauan, että ehti vain käydä noutamassa vaimonsa.

— Kyllä, kerrassaan mainiosti. Sinä olet siinä määrin valloittanut

kaikki herrat, että minä sen kautta saan kaksinkertaisen

vaikutusvallan, minut on jo valittu erään valiokunnan

puheenjohtajaksi... Mutta sinä, Hermine hyvä, saat yhä

suuremmassa määrässä kätesi työtä täyteen. Sinun täytyy tarkastaa

matkamuistiinpanoni ennenkuin luovutamme ne pois. Ja sinähän olet niin

herttainen, että autat minua myöskin korehtuuria luettaessa? Ellen

_minä_ vaan vaatimuksineni loukkaa junkkeri Siggen oikeuksia.

— Älä pelkää, minä kyllä joudan kaikkeen.

— Se on totta. Käykäämme nyt sisään sanomaan hyvää yötä pojalle.