XVIII.

Jälleen Sigesbergissä.

Oli alkukesä.

Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja

komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää

tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan

punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet

leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut

niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja

suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä,

jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt

viiden viikon vanha nuorimies.

Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes

siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha _nyt_ oli muuttanut

hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori

äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja

tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen

ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli

poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa

kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes

silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine

jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota

mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi

varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi

sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne _voisi_ kehittyä todelliseksi

mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän

tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana

oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen

voimakkaita tunteitaan.

Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan

haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen

itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja

hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he

riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn

voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti

täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä

rauhallisimmalla äänellä lausui:

— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy

tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin

monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on

minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.

— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään

tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja

poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas

olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai

nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä

sanottiin, ja kun hän sitten _joka tapauksessa_ oli sisällä, voi hän

samalla istua ja katsella heitä hetkisen.

* * * * *

On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi

viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa

eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka

puolella.

Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin

ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta

tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta

aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.

— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia,

tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni

tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi

siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta

alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin

täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista

ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja

kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin

ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen

nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.

— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi

Hermine kovin mielenkiintoisena.

— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin

minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti,

ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun

et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua

yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".

— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?

— Kyllä, moniakin... ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui:

"Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten

onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole

tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja

tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian

kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista

naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä

esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään,

ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät,

miellyttävät silmää."

— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, —

on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?

— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa

asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni

laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan

silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.

— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse

kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että

aamuisin jopa _täälläkin_ käytät kotikutoisia puseroita valkeitten

pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?

— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava

siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että

tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar,

minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut

lapselleni imettäjättären.

— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin,

saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja

isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia

siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään.

Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin

kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman

velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti

kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että

poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny

imettäjäänsä.

— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden,

mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että

muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut

sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.

— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että

hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä

sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista,

tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän

voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla

olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin

muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän

siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein

tulisi katsomaan minua.

— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että

parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen

valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville

valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä

eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.

— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla

hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme

siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli

komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo

silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani

miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja

itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.

— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa,

muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.

— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli

käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan

en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä

paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä

imettäjätär ja poikani.

Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin

_junkkeri Siggen_ isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet

imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien

leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun

hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku

paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.

Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi

vilpitöntä ihastusta.

— Mikä kirje sinulla on kädessäsi, arvatenkin tulevilta

valitsijoiltasi? — sanoi Hermine, samalla kun kietoi pienen punaisen

huopapeitteen kiinteämmin lapsen ympärille ja nauroi, kun Amalia näytti

miten valkea aamuleninki oli rypistynyt. Mutta Konny näki vain, miten

kauniisiin poimuihin punainen peite laskeutui nuoren, kauniin äidin

hameelle.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — tästä kirjeestä sinä et tule pitämään.

— Miten niin, koskeeko se liikeasioita?

— Koskeepa niinkin, mutta se kutsuu minut uusiin toimiin elokuussa, ja

oikeastaan olisi minun kuitenkin ollut pakko käydä tarkastamaan omia

monia viljelyksiäni Kronebyssä.

— No, parin kolmen viikon kuluttua voin kyllä matkustaa kanssasi.

— Sitä et tee, — kuultiin vanhan parooni Sigesmundin jyrkästi

selittävän, tullessaan siinä puolisoaan taluttaen. — Kiitä Jumalaa,

rouva miniäni, jos minä jätän talon perillisen suojaa vaille edes

syksyksi, jolloin Konny kai tahtoo aarteensa mukaansa Tukholmaan.

— Ei ole varmaa, että hänet valitaan porvarissäätyyn.

— Kyllä, luota siihen että hänet valitaan. _Häntä_ eivät vaivaa

vanhoilliset periaatteet, ja porvaristo on yleensä hampaisiin asti

varustautunut liberaalisilla uudistuksilla. Mitä sanovat naiset tästä?

— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon,

ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta

sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua

harmittaa, jos _se_ lakkaa olemasta _erikoisena_ säätynä.

— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän

Herminemme?

— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa

ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin

miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta,

sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta _meidän_

kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se

höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.

— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen,

— kas siinä näet nyt, isä, että _aika_ on ottanut jalkaansa

Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.

— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan

loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua,

sinä.

— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen

miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.

— No, _sinä_ ja _minä_, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta,

vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet

sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen

täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.