Onnellisen miehen onnettomuus.
Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun _elämästä otetun näytelmän_
sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta,
nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin
tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!
— _Tunne_ totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan
englantilainen uskonnollinen kirjailija.
Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä
tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, _sitä_ totuutta, että
hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, —
että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun
sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä,
että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden
ylenpalttisuudessakaan!
Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään,
vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein
selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet
selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten,
yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?
On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla
luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien
aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä
on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla
ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla
erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja
kokeita varten.
Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema
onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt
tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan
kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän
rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin
oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden
Herminen kastettavaksi.
Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen
olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten
voikaan hän noin arvottoman varmana puhua _tyttären_ saamisesta, kun
Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli
oleva _poika_, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi
hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.
Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan
voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin
selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle
heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan —
sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:
— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki
ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!
— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se
sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä
suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.
— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona
hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.
— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!
— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni
ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin
epäilyksiin.
— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on
aina epätietoinen.
— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti
aivan selvänä, että _hän_ saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja
tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.
— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman
ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen
naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.
— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden
järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen
mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt
aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että
asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla
oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä
tervehtimään. Mitä sanot tästä?
— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä
meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon
tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä
usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.
— No niin, _sinä_ luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini
joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri
kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule
kysymykseenkään, että hän kantaisi _minun_ poikani kasteelle.
— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta
puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten.
Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan
avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä
kuin vanhemmat siellä olivatkin.
— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua
sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä
riippuu paljon.
— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen
minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi
vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin
matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?
— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta
kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin
mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen"
nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli
sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan
esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin
taholleen.
— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta
huolesta, jota ei _voi_ auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.
Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän
onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin
selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli
Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän
laski kirjeen Herminen käteen.
— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että
häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme
elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!
— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti.
Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata
sukulaistani kohtaan.
— Kyllä, _nyt_ voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin,
että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja
lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan
kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen
lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan
pidättäisi hänet pappilaan.