XVI.

Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.

Seuraavana päivänä päätti aviomies osoittaa, että hän ei aio sietää

enempiä kärsivällisyyden kokeita. Hän ei pyytänyt enempiä selityksiä,

hän näytti kokonaan unohtaneen heidän keskustelunsa, oli koko

aamupäivän metsästämässä ja otti iltapäivällä mitä kohteliaimmin

vastaan pappilalaiset, jotka kovin sopivaan aikaan tulivat vierailulle.

Rovasti vietiin kahvia juotua isännän omaan huoneeseen, missä

käsiteltiin kirjallisia väittelyitä ja eräitä seurakunnan asioita.

Rovasti oli, kuten aikaisemmin sanottu, tavallinen maailmanmies.

Ruuslinnalla, joka oli pieni, hyvä ja jumalaapelkääväinen nainen,

hiukan juoruileva ja hiukan ikävä, oli nyt aivan mainio tilaisuus ottaa

Hermine viattoman tutkimuksen alaiseksi. Ruustinna voi niin harvoin

päästä käsiksi nuoreen rouvaan, omaan lihalliseen sisarentyttäreensä.

Ensinnäkin kertoi ruustinna, ikäänkuin johdannoksi, miten

käsittämättömän epämiellyttävää oli ollut, että vastikään pitäjään

tulleen herrasväen, majuri von Halensin, Annebyn herran, piti olla

suurille päivällisilleen saamatta pitäjän kerrassaan hienointa perhettä.

— Vakuutan sinulle, rakas lapsi, että majuri oli puolittain

loukkaantunut, majurinrouva pahoillaan, neidit harmissaan ja kolme

poikaa, kamariherra, luutnantti ja hovioikeudennotaari, vallan

lohduttomina. Epäilen että miehesi on mustasukkainen kuin turkkilainen.

Miten rumaa se on! Eivät kai nuo kiltit herrat sinua syö. Sano suoraan,

miten asia on, Hermine. Sinä tiedät, että en asioitasi muille puhu.

— Mutta, täti hyvä! En salli, että Konnya niin väärin ymmärretään.

Seikka oli se, että minua pukeutuessani alkoi siinä määrin pyörryttää,

että lysähdin tuolille istumaan, ja ellei Liina olisi kiireisesti

tuonut kylmää vettä, en tiedä koska olisin tointunut. Asioitten niin

ollen oli vaikea lähteä matkalle, ja kun mieheni näki tilani, oli hän

kyllin ystävällinen lähettääkseen sanan ja jäädäkseen itsekin kotiin.

— Sitä hän varmaankaan ei tehnyt mielellään, — tuumasi ruustinna

viekkaan näköisenä. — Oletko muuten tyytyväinen Liinaan? Se pikku

heilakka piti pappilassa aina puolensa, enkä luullut sinun tulevan

olemaan häneen oikein tyytyväinen.

— Liina on oikein hyvä ja uskollinen palvelijatar.

— Hän tietenkin pelkää isäntää. Konnyhan herättää niin kunnioitusta!

— Se on totta, mutta sekä palkolliset että tilan kaikki alustalaiset

pitävät hänestä hänen ystävällisyytensä ja oikeudentuntoisuutensa

vuoksi.

— No niin, mitä palkollisiin ja heidän oikeuksiinsa tulee, huolinee hän

vähän ajan tavoista. Hän lienee varsin myöntyväinen joissakin asioissa,

mutta joissakin taas tavattoman ankara.

— Ankara hän ei ole muussa kuin siveyssuhteiden ja muuten siveellisten

tai uskonnollisten velvollisuuksien ollessa kysymyksessä. Hän on aina

ollut ankara itseään kohtaan ja vaatii hyviä tapoja ja kunniallisia

mielipiteitä kaikilta, jotka ovat hänen alaisiaan.

— No, jätämme hänet nyt rauhaan. Pidän hänestä joka tapauksessa, koska

hän oli ystävällinen ylioppilaitani kohtaan. No, jumalan kiitos, ne

vasta ovatkin poikia, ja kyllä hän voi tehdä paljon heidän hyväkseen,

tulevaisuudessa luonnollisestikin. Sanohan, pitäähän hän paljon heistä?

— Ole varma, täti hyvä, siitä, että Konny ei koskaan unohda uusia

sukulaisuussiteitään; hän sekä hänen isänsä varmaan tekevät kaiken,

mitä voivat, ollakseen pojille avuksi.

— Kiitos, ystäväni, sinä lupaat varmaan myöskin, että naapurisovun

vuoksi käytte Annebyssä majuriiaisten luona. Kun sinä nyt tulet

terveeksi, täytyy rauha pitäjään palauttaa täydelleen siinäkin

suhteessa.

— Niin kovin terve en ole vieläkään... Tiedän, että täti...

— Älä sano mitään, lapseni. Ymmärrän kaiken!

Nyt johtui keskustelu uudelle uralle ja sen keskeytti vasta tiedonanto,

että pöytä oli katettu, ja herrojen saapuminen.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä tuntui Hermine odottavan, että hänen miehensä

siirtäisi keskustelun koskemaan sitä vaikutusta, minkä Amalian kirje

oli tehnyt, mutta niin ei käynyt. Konny ei huomannut, että Hermine

näytti jonkun verran liikutetulta, ja jos hän sen huomasikin, niin

otaksui hän sen olevan luonnollista seurausta Herminen edellisenä

päivänä antamasta ärtyisestä vastauksesta. Katumus oli terveellistä!

Hermine ei saanut tottua menettelemään sillä tavalla.

Käveltyään ääneti muutamia askeleita edestakaisin vierashuoneessa,

missä he olivat, lausui Konny aivan äkkiarvaamatta: — Millaisen

tehtävän on isä sinulle antanut, mikä tehtävä sinun olisi tullut ottaa

niin vakavalta kannalta?

— Tehtävä oli sellainen, että sitä ei olisi pitänyt antaa _minulle_, —

sanoi Hermine surullisena. — Isän, niin hyvän kuin sinun isäsi on, niin

viisaan, pitäisi toki tuntea poikansa kylliksi ymmärtääkseen, että tämä

ei koskaan antaisi vaimonsa vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä.

Hänen toiveensa tunnet sinä, sen toiveen, että sinun _valittuna_

valtiopäivämiehenä pitäisi edustaa maatasi, Sinä olet ennen syntyperäsi

oikeuttamana aatelismiehenä ollut mukana valtiopäivillä, mutta siihen

hän ei ole tyytyväinen. Mutta naurettavaahan oli puhua asiasta minulle,

jolle ei tunnusteta minkäänlaista arvostelukykyä sellaisissa asioissa.

— Niin, siten näytät sinä itse tosiaan arvelleen, kun et ole minulle

puhunut mitään asiasta. Mutta sanohan — jos jaksat käyttää sitä

rauhallista ja sopivaa puhetapaa, jota eiliseen saakka aina olet

käyttänyt — miksi, mielestäsi, isä kääntyi sinun puoleesi?

— Miksikö?

— Niin, olehan hyvä ja sano!

— Siksi kaiketikin, että hän arveli minun mahdollisesti tulevan saamaan

hiukkasen vaikutusvaltaa mieheeni.

— Ja sinä et ole katsonut ansaitsevan vaivaa yrittää?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Onko yritettävä mahdotonta? Emme

tosin ole vielä olleet naimisissa puoltakaan vuotta, mutta se on

riittänyt osoittamaan minulle, että sinä kyllä sallit minun olla mukana

kantamassa sinun kirjallista työtaakkaasi ja myöskin perehdytät minua

maataloustöihin, mutta olet sitä mieltä, että kaikki valtiolliset

mielipiteet ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat kerrassaan minun

käsityskykyni ulkopuolella. Ja jos sinusta tulisi valtiomies ja

joutuisit jonkinlaiseen virkaan, niin katsoisit _kaikkien_ siitä

johtuvien kysymysten myöskin olevan minun käsityskykyni ulkopuolella.

Kirjallisuus, eräiltä osiltaan, karjatalouden hoito ja, tietysti,

siveelliset periaatteet, mikäli kotoisen elämän tasapainossapitäminen

sitä vaatii, kas siinä se, mitä ymmärtämään täydellisen miehen kanssa

avioliitossa olevan vaimon on tarkalleen rajotuttava! Ei, se on totta,

myllylaitos ja uuden tiilitehtaan hyöty ovat myöskin aloja, joita voin

tutkia, — jos huvittaa!

Konny tarkasti vaimoaan samanlaisin silmin kuin katsellaan

luonnonilmiötä, jota ei ole luullut koskaan pääsevänsä näkemään.

— Hermine, — sanoi hän vihdoin, hyvin lempeästi, — mikä sinua vaivaa?

— Minäkö sen tietäisin! Mutta kun sinä kysyit minulta, _miksi_ en

käytä vaikutusvaltaa, jota minulla ei ole, jouduin minä, sen myönnän,

kuohuksiini. Niin oikein, minä olen kuohuksissani! Mitä muuta tahdot?

— Niin, jos sallit, niin sanoisin alkavani käsittää, että sinä et voi

hillitä malttamatonta luontoasi. _Eilen_ illalla pyysit, etten sinua

_kiusaisi_ kysymyksilläni, ja tänä iltana näytät olevan mielentilassa,

joka kehoittamalla kehoittaa minua kysymään, mikä sinut oikein on

muuttanut. Tiedä, että sen sijaan että sinulla muka ei ole mitään

vaikutusvaltaa mieheesi, miehesi päinvastoin, jos se todenteolla

voi sinua ilahuttaa, tosiaan antautuu valtiolliselle uralle. Mutta

muista, Hermine, että minun isälläni on vanhanaikuiset, ylimykselliset

periaatteensa ja niitten mukaiset tarkoitusperät. Minun periaatteeni

ja tarkoitusperäni ovat toiset, mutta hän ei usko sitä, vaikka asian

niin pelkääkin olevan. Ja kun tämä asia nyt on ratkaistu (Konny katsoi

tarpeettomaksi selittää, että hän mielessään oli asian jo aikaisemmin

ratkaissut) eikä sinun tarvitse valittaa luottamuksen puutetta miehesi

puolelta, niin osoita nyt sinäkin puolestasi hänelle luottamusta ja

sano, miksi olet niin muuttunut.

— Kallis, rakas Konny, salli minun ensin kiittää sinua odottamattomasta

kärsivällisyydestäsi. Olen aina koettava hillitä itseäni, mutta on

kuitenkin mahdollista, että minä toistaiseksi, silloin tällöin, tulen

koettelemaan sinun kärsivällisyyttäsi. Mutta ole vain yhtä hyvä minua

kohtaan kuin nytkin olet, niin kaikki ärtyisyys tukahtuu.

Konny ei ollut aivan varma siitä, että käsitti vaimonsa oikein. Hän

heittäytyi sohvalle ja puristi nopeasti, mitään sanomatta, vaimoaan

sydäntään vasten; eräät kysymykset, joita hänen silmänsä tekivät,

puhuivat kuitenkin selvää kieltänsä.

— Täti, kuten ymmärrät, on niin kokenut joka suhteessa. Voi, Konny,

puhuin muutamia sanoja hänen kanssansa, ja hän selitti minulle, että

aavistukseni oli oikea. Mutta kun aavistus ei kuitenkaan ole samaa kuin

täysi _varmuus_, niin pelkäsin, kun Amalian kirje niin voimakkaasti

vaikutti minuun, pettäväni sinua. Voi, Konny, Konny, näen miten tämä

koskee sinuun, ja kuitenkin näen selvästi miten onnellinen sinä olet.

Niin, Konny oli tosiaan siinä määrin onnellinen, että hän hellästi

kuiskaten hartaasti vaikutti, että hän uskoisi olevansa arvoton

vaatimaan osakseen tullutta suurta armoa, ellei hän nyt avoimesti

tunnustaisi rakkaalle vaimolleen sekä sitä, että hän oli ollut

mustasukkainen uskomattomassa, jopa naurettavassakin määrässä, kuin

myöskin sitä, että hän jo ennakolla oli päättänyt antautua julkiseen

elämään. — Mutta tiedä, Hermine, että nyt saisivat koko maailman

miehet katsella sinua, eikä silti mielessäni saisi sijaa ainoakaan

arvoton tunne. Sinä olet minusta nyt pyhä! Ja jos olet ollut siinä

käsityksessä, että sinulla aviopuolisona ei ole ollut kylliksi

vaikutusvaltaa, niin tulee sitä lapseni äidillä olemaan sitä enemmän.

Älä kadehdi _häntä_, jota minä niin suuresti rakastan!

Syvät, kauniit silmänsä täynnä ilonkyyneleitä vastasi Hermine: — Miten

jaloa, miten luonteesi ja sydämesi arvoista onkaan että, sensijaan että

lausuisit ylpeitä, riemuitsevia sanoja nimesi ja tulevien rikkauksiesi

perillisestä, ryhdyt uusiin velvollisuuksiisi rohkeasti tunnustamalla

sellaisia vikoja, joita moni mies ei ollenkaan pitäisikään vikoina.

Mutta sinä, kallis mieheni, et julista pyhiä totuuksia minulle,

ennenkuin itse olet eläytynyt niihin. Ja sittenkin on minulla yksi

arveluni.

— Sano, mikä se on!

— En rohkene.

— Tällä hetkellä, — vastasi Konny punastuen, — rohkenet kysyä mitä

tahansa. En uskalla vastata tulevaisuudesta, sillä tunnen luonteeni

epäluuloisuuden, mutta nyt sinun on puhuttava!

— No, luottaen lupaukseesi, kysyn sitten sinulta, mikä voima sinussa

on melkein pakottamassa sinua tukahuttamaan _oman_ todellisen tunteesi

(uskon että rakastat minua) niin vähiin, että tuskin itsekään olet

siitä selvillä, samoin kuin minunkin täytyy tukahuttaa rakkauteni

uskolliseksi, hiljaiseksi kiintymyksen tunteeksi?

— Aviopuolisoitten on rakastettava toisiaan myötä- ja vastoinkäymisen

sattuessa, mutta käsitän tällä tarkoitettavan hillittyä, rauhallista

tunnetta, ei ensinkään silti väritöntä, mutta ei myöskään kovin

hehkuvaa väriltään, sillä sellainen helposti saattaa rehellisen sydämen

harhateille. Tarkoitan sitä, että tunne muuttuisi intohimoksi ja

pyrkisi viemään vallan jo järjeltäkin.

Hermine pudisti päätään. — Miten tuollainen mielipide tuntuukaan

rajoitetulta ja pelkkään mietiskelyyn perustuvalta!

— Miksi sanoa niin, Hermine rakkaani. Joka-ainoa ihminen voi langeta

kiusaukseen, ja minä pelkään, — Konny katsoi vaimoaan, silmissään niin

rukoileva ilme, että Herminen sydän riemuitsi, — pelkään tätä valtaa

sielun yli. Anna minun omata, anna minun pitää varmuus siitä, että en

tule uskottomaksi nuoruuteni ja miesikäni käsitykselle pyhimmästä,

mutta samalla arimmasta suhteesta, mitä ihmisillä keskenään saattaa

olla. Olen nyt niin onnellinen, että... että, sanalla sanoen, sinäkin

voit olla tyytyväinen.

— Tyytyväinen olenkin, Konny omani, mutta näyttäisin sinusta ehkä

armottomalta, jos sanoisin, että jos selityksesi olisi ollut

kirjeellinen, niin olisin luullut voivani lukea rivien välistä... No,

älä hämmästy, en ehkä lue mitään muuta kuin omia mielikuvittelujani.

Olenhan vain nainen, ja jos joudun sellaisiin surullisiin aavisteluihin

kuin Amalia, niin _tahdon_ uskoa enemmän omiin mielikuvitteluihini kuin

sinuun.

— Älä puhu niin, Hermine, et saa olla julma, et saa väärinkäyttää

katumustani ja onneani!