Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.
Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä
(kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat
keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa,
siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta
otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin
kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon
lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.
Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin
jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko
ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten
nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi
hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin
saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä
he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu
sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia
tyttöserkkuja.
Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin
(kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt
varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä
oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä
välttämätöntä _tuttavallisuutta_, mikä silloin tuli kysymykseen.
Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä
eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada
vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät
hänen kirjahyllynsä, mutta häneen _olivat_ ne sittenkin vaikuttaneet,
vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta,
mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin
hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä,
että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa
kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä
omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli
seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.
Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon _hänen_
saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen
suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa
ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä,
hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat
keskenään!
— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas
Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän
saattoi sinutkin aivan punastumaan.
— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.
— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta
jotakin?
— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut
lisätä).
Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin
kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää
yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.
Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt
mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja
Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari
suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin
niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin,
Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi
Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri
sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine
innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät
hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne
tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi,
varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen
käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.
— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran
aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.
— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota
en oikein muista.
— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?
— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan
lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!
— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta... Seuraan niin mielenkiintoisena,
unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat
käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi
niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle
viereesi.
— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!
Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin
kirkkaalle taivaalle.
Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri
loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja
koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat,
ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra
kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle
vuodelle saakka.
Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka
täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen
vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät
miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea
kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen
jäsenissä.
Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan,
vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin
kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi
ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä
luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia
huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan
vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi
heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan
viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli
kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet
vaikenemaan.
Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.
Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti
turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja
puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko
seurakunnan säätyhenkilöille.
— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan
ystävällisesti.
— Niin, jos se on sinun mieleesi.
Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu
tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista.
Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti
Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.
Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta
lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku,
pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan
häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut
koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.
— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan
levottomana.
— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun
katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille,
esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine,
_ketä_ on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?
— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille
ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?
— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä
tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä
vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut
elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan
toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!
— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on _niin_
ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En
pysty miellyttämään sinua tällaisena.
— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan
pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!
— Voi, niin mielelläni!