XI.

Sigesbergissä oleskelu loppuu.

Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.

Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli

ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa

kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa

suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa

keskustelussa serkkunsa kanssa.

Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin

todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan

seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa

syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli

säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle

silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja

tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin

miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden

ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan

ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että

moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista

periaatteista.

Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että

hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti

olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia,

joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa

täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten

heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen

äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla

tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:

— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!

No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.

En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni

Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.

Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle

avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai

puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi

haavoittunut miehekkyyden tunne.

Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.

— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä,

että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi

kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta

syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan

perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt

on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin

on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien

määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.

— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi

kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin

vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.

— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa

ja hartiansa.

— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä

itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.

— Entä _minun_ makuni ja minun horjumaton mielipiteeni...

•— Ne _täytyy_ hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa

kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi

huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä

voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla

miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on

sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa

vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.

— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön

enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista

elämää jatkuu.

— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!

Silloinhan on kuherruskuukausi!

— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu

siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää

orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella

yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria

tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys,

tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen,

yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on

kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa.

Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja

yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.

— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään

pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin

voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut

sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet

kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et

kykene tuntemaan kotoista onnea.

— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan

horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan

tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen

suurta sijaa haavemielisyydelle.

— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut

ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi

matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme,

vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin

välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän.

Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?

— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti,

missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän

luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla

että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin

minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt

tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa

tulevat ensimäiset vaunut.

— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi

järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.

Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis

vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen

huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.

Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten.

— Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla!

Sitten varmaan _toiset_ serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan

hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä

ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan

arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin.

Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen

arvoista?

— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine

hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin

pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin

teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen,

nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?

— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi,

sinusta on entistä vähemmän mihinkään.

* * * * *

Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu

varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen

juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se

annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa,

mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta,

mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.

Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet

hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain

kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja

maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen

ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin

_kaikkia_ naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin

etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä

toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän

huomaamattomuuden vuoksi.

Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen

paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen

oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan

tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa

vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen

käsivartensa kainaloonsa.

Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin

kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta

kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat

kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei

valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin

kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.

Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny

vienyt vaimonsa.

— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy

todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin

ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut

osaa, niihin verraten, joita _meillä_ oli keskenämme ensimäisen

tuttavuutemme aikana!

— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut

mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.

— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään,

mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä

on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi

vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja

vaikutteita.

— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä

päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes

pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista

huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua

ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet

sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa

sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?

— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia,

että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten

nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan;

mutta sitä sinä saat turhaan _minulta_ odottaa.

— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni!

Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen

sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei

olisi pitänyt viitatakaan.

— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu

on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut

olevasi loukkaantunut. Mutta _yhdessä_ innostuneessa keskustelussa sinä

toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.

— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin

serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja

siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri _sen_

miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.

— Ja mitä vastasi hän sinulle?

— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi

osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja

että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut

osakseni.

— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen

minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko _hän_ olla

onnellinen?

— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki

poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran

mukana.

— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme

häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni

olleet aivan samat kuin nyt?

— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän

puolueellisesti.

Tulevaisuudenunelmia · 第 20 / 36 题