Sigesbergissä oleskelu loppuu.
Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.
Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli
ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa
kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa
suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa
keskustelussa serkkunsa kanssa.
Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin
todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan
seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa
syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli
säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle
silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja
tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin
miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden
ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan
ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että
moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista
periaatteista.
Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että
hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti
olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia,
joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa
täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten
heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen
äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla
tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:
— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!
No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.
En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni
Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.
Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle
avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai
puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi
haavoittunut miehekkyyden tunne.
Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.
— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä,
että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi
kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta
syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan
perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt
on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin
on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien
määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.
— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi
kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin
vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.
— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa
ja hartiansa.
— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä
itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.
— Entä _minun_ makuni ja minun horjumaton mielipiteeni...
•— Ne _täytyy_ hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa
kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi
huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä
voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla
miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on
sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa
vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.
— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön
enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista
elämää jatkuu.
— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!
Silloinhan on kuherruskuukausi!
— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu
siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää
orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella
yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria
tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys,
tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen,
yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on
kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa.
Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja
yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.
— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään
pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin
voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut
sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet
kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et
kykene tuntemaan kotoista onnea.
— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan
horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan
tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen
suurta sijaa haavemielisyydelle.
— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut
ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi
matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme,
vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin
välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän.
Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?
— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti,
missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän
luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla
että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin
minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt
tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa
tulevat ensimäiset vaunut.
— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi
järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.
Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis
vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen
huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.
Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten.
— Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla!
Sitten varmaan _toiset_ serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan
hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä
ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan
arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin.
Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen
arvoista?
— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine
hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin
pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin
teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen,
nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?
— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi,
sinusta on entistä vähemmän mihinkään.
* * * * *
Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu
varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen
juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se
annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa,
mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta,
mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.
Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet
hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain
kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja
maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen
ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin
_kaikkia_ naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin
etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä
toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän
huomaamattomuuden vuoksi.
Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen
paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen
oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan
tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa
vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen
käsivartensa kainaloonsa.
Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin
kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta
kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat
kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei
valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin
kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.
Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny
vienyt vaimonsa.
— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy
todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin
ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut
osaa, niihin verraten, joita _meillä_ oli keskenämme ensimäisen
tuttavuutemme aikana!
— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut
mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.
— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään,
mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä
on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi
vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja
vaikutteita.
— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä
päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes
pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista
huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua
ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet
sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa
sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?
— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia,
että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten
nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan;
mutta sitä sinä saat turhaan _minulta_ odottaa.
— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni!
Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen
sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei
olisi pitänyt viitatakaan.
— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu
on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut
olevasi loukkaantunut. Mutta _yhdessä_ innostuneessa keskustelussa sinä
toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.
— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin
serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja
siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri _sen_
miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.
— Ja mitä vastasi hän sinulle?
— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi
osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja
että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut
osakseni.
— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen
minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko _hän_ olla
onnellinen?
— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki
poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran
mukana.
— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme
häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni
olleet aivan samat kuin nyt?
— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän
puolueellisesti.