VII.

Mitä sattui oikeaan aikaan.

Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun

Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä

sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna

oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä

mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa

rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli

päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten

vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti

Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta

toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja

hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä

oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".

Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen

mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily,

ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää

pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi

itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana

työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan,

että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun

se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus

oli hänestä kidutusta.

Suruko sillä tavoin voi ilmetä?

Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa

sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru

sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen,

ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen...

nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota

koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin

nöyryyttävänä tosiasiana.

Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään

kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän

kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan _minkäänlaista_

yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää

tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän

ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi

saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen

tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät

— pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että

yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki

muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi

koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten

kehittyi.

Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä,

vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut

lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska

se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa

Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että _kukaan_ mies voisi

saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että

vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli

saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta

hetkellisyyteen!

Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla

punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta

kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?

Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa

odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana

aamuna matkustaa Sigesbergiin.

Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian,

pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen

siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi

suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri

sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin

kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään

Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä

levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä

nauramaan — häntä nauramaan! _Se_ tosiaan vielä puuttui!

Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun

yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.

Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:

"Konny rakas!

Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava

sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä

tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin

suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää

mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin

ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja

asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän

ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä,

kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari

Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis

sittenkin tuon viran.'

'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä,

ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.

'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän

paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin!

Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka

parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on...

muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu

olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs... muuan neiti von Stein.'

'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi

lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka

naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.

'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin

päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan

koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan

häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin

kiintynyt häneen.

'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.

'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'

'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on

tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään

naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle,

vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin...' Asian näin selvitettyäni

riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että

minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.

En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi

tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun

toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.

Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja,

suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi,

kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi

minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin

mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että

olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi

yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta

ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi

sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja

ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan

en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin

vastaamaan uutisiini.

Tulevaisuudenunelmia · 第 12 / 36 题