Mitä sattui oikeaan aikaan.
Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun
Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä
sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna
oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä
mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa
rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli
päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten
vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti
Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta
toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja
hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä
oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".
Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen
mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily,
ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää
pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi
itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana
työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan,
että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun
se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus
oli hänestä kidutusta.
Suruko sillä tavoin voi ilmetä?
Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa
sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru
sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen,
ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen...
nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota
koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin
nöyryyttävänä tosiasiana.
Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään
kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän
kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan _minkäänlaista_
yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää
tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän
ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi
saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen
tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät
— pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että
yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki
muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi
koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten
kehittyi.
Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä,
vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut
lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska
se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa
Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että _kukaan_ mies voisi
saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että
vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli
saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta
hetkellisyyteen!
Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla
punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta
kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?
Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa
odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana
aamuna matkustaa Sigesbergiin.
Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian,
pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen
siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi
suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri
sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin
kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään
Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä
levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä
nauramaan — häntä nauramaan! _Se_ tosiaan vielä puuttui!
Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun
yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.
Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:
"Konny rakas!
Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava
sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä
tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin
suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää
mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin
ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja
asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän
ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä,
kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari
Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis
sittenkin tuon viran.'
'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä,
ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.
'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän
paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin!
Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka
parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on...
muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu
olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs... muuan neiti von Stein.'
'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi
lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka
naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.
'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin
päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan
koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan
häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin
kiintynyt häneen.
'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.
'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'
'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on
tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään
naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle,
vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin...' Asian näin selvitettyäni
riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että
minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.
En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi
tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun
toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.
Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja,
suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi,
kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi
minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin
mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että
olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi
yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta
ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi
sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja
ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan
en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin
vastaamaan uutisiini.