VI.

Kohtalo kiirehtimässä.

Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä

kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle

kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä

hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi

häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli

viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän

pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen

vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi,

päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän

ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä

valjastaa hevonen... Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen

levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä

aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen

osa.

Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä

torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa.

Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut

sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien

jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli

käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä.

Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että

tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin

vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.

Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin

melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten

teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti

lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: —

Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi

tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.

Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti

makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli

saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta

yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä

antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä

kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti

kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin

kotielämä voi olla.

Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta

alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin,

että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja

joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.

Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän

olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei

ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten

iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra

tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa

kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja

mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan

oli pysyttänyt hänet torpassa.

"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja

huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei

luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan

parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.

— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin

tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen

ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne

antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä

ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä

tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.

Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin

avomielisen ihastuneena.

Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan

väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla

kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän

näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan

pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta

käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän

arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten

siimekseen.

— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen

halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta

kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti

jouduttamaan puuhiemme menestystä... Suokaa anteeksi minulle kaikin

mokomin!

— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille

anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin

tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle,

että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.

— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa

nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet

tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten

hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on

meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi

hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi

keskenämme.

— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena,

mutta... en _suurimpana_, — lisäsi Konny hiljaa.

— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin

yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä

myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä

kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen

aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta

urasta valita minkä tahtoo.

— _Kolmesta_ urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?

— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen

sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota

sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina

yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai

suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin,

valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.

— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä

isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa.

Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, —

lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti

Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.

— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen

saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut

siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.

— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan

mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän

luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko

todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän

ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.

Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa

vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä

vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.

— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin

tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen

voi erehtyäkin.

— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi

onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni

toivoisin?

— Voi ei, älkää puhuko siitä!... Minua ette saa tehdä uskotuksenne

siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta

kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat:

"Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta,

joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan,

ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".

— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin

olette kuullut mitä hän pyytää!... En ollut aikonut niin pian,

ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja,

joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon

valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään

nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes

sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?

— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun

ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole

oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä...

olen kihloissa.

— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen

asiain niin ollen pitää? _Tekö_ olisitte salakihloissa, sukulaistenne

tietämättä? Sitä en usko!

Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä,

jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi,

että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että

olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla

olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää

noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista

oikeutta?

— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait

minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te

voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.

Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun

mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.

— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina

olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan,

joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen

loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa

menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten

oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän

asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on _ehdollinen_ ja että sen

miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo

kehdossa määräsivät, on _minun_ tähteni vaatinut suhteemme pitämistä

salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on

äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.

— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis

se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen

etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja

kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä

kohtaan?

— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin

siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla

sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun

hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän,

huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo

tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä

hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi

vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien

selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta

ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.

— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin

liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita,

joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen

arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen

täysin tyydyttävän vastauksen.

— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti

arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä

rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä

huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä

huonompi.

Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota

paroonin edellytykseen.

— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan

pian saa toivomaansa paikkaa?

— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka

luultavasti... — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen

mitä aikoi sanoa.

Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä

niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää

kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi

hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista

olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt

kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli

aikonut.

— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun,

mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon.

Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne

eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy

parhaiten.

— Haluatteko, että lähden seudulta?

— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää...

— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi

syvään ja lähti.