V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.

Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä

eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana

ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman,

itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta

auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että

hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän

selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan

tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut

seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään

vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä

omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta

ohjelmastaan, mutta hän _tunsi_, että hän monessa suhteessa ajatteli

aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin

olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa

Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin

estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja

sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön

oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka

tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista

nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella

asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti

kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan

hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua

koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei

käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö

hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän

käsitti, että se _oli_ rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni,

kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat

kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten

voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle

olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan

nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen

järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten

suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen...

"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?

Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään

kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille

minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen

koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa

häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia _hänestä_ ja

kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan

olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa,

päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli,

että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai,

oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille,

johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään.

Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä

ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla

tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä

kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli,

sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten

ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut

aavistuksen siitä _uudesta_, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat,

ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin

kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne

tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme

olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos

nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi

saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää

mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa

järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska

tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana

aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä

lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen,

minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä

Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny

paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä

tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme

tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!... Ja katsos,

tuollahan poikamme tulee... Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä

ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti

von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa.

Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä

punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut

jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon

kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää

vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi

Sigesbergiin.

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään

liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista

kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin

rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka

molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka

kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä

vallan kuin koulupoikia... Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut

eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin

kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota

miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään

ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on

kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei

suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa,

voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän

sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa

jotakin meille kerrottavaa, _jos_ hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas... Tässä on minulla muutamia kirjeitä

isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä... katsotaanpahan... Rakas pikku Louise,

tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe,

kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut

vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!... Konny hyvä, saat

tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa

varten kokoon... En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän

kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun

sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin,

ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet

mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin

täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn

vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.