IV.

Rahankeräys kansakoulun hyväksi.

Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle.

Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja

tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä.

Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa

pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.

Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä

akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja

sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot

kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin

vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta

pienestä kanarialintu-siirtolasta.

Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä,

ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi

siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan

raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia

suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki?

Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun

vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli

itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet

kivettyä.

Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää

vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli

alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään

ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä

tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no

niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta

ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän

irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä

hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän

ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.

Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko,

kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen

mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut

Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.

* * * * *

Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin

temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki

oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen

äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.

— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar

Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.

— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen,

— luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä... Mutta joka

tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei _meitä_ epäile

siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai

miten, Konny?

— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä

hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut

samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä

huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä

mielentilassaan... Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli

rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia

sekä tunteitten että ajatusten alalla.

Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä

Kronebylle varattu penkki oli.

— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä

odottaa minua siellä.

Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita,

mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut

siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella

ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.

Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan

silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin

mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään

kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen,

vai näetkö sinä häntä?

— En näe... Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja;

niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä

osaltamme niihin uhrasimme... kas niin... nyt soitto loppui.

Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.

Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli

loppunut... Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto

ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle

tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja

kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi

ylen kauniisti aina setelin saadessaan.

— Rakas poikani, onko hän jompikumpi _näistä_ neitosista? — kysyi

vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.

— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut

kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla

alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää

kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat

sekä isä että äiti, että Konnyn veri _voi_ yhtä hyvin pettää isäntänsä,

kuin monen muunkin veri.

Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja

järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka

nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä

nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat

ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut

köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja

eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin

kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen

toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta

tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.

— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, —

millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas,

säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen

pukunsa on! _Hänkin_ on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että

nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä

kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita

kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo

ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja

yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön

naiselta. Hän on mainio.

— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.

— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi,

mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi

mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton

kauneuteen ihastumaan.

Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta

puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota

ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä,

että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta

vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän

itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen.

Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä... Ja miltei yhtä välttämätöntä

oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.

Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa

seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin

anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan

niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja

katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän

toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän

kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren

puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä

huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli

aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja

muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt

niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei

voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu

löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset

hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille

pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle

karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja.

Ja _niitähän_ nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.

Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin

olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan

jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen

siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi

neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.

— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun

tulevan hallinnon huostaan?

Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän

huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti

Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi

lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti

kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän

luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.

Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni

Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu

sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö,

että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne

nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.

Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että

siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona

ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan... Mutta

yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän

voinut kutsua noudattaa.

Hän ei tullut mukaan.