III.

Konny.

Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät

ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka

tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita

tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä

mihinkään.

Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan

voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut

hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin

vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat

niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään

antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään

tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä,

ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne

kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.

Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen

vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin

he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan

kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista

kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä

tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn

otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä,

mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen

mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin

epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan

lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen

muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas

vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin

nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka

käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan

täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä

valitsisi omakseen.

Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta

niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa

vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä

Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä

valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä

hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta

ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri

naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten

ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu

löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä,

jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa

ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun

määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa

sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä

joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi

mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen

tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään _kaikkia_ omia

vaikutelmiaan.

Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli

hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta

se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja

kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt

koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen

hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden

silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa

läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut

lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli

pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa,

mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.

Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut

vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta

Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi

ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen

vanhempiaan.

Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun

hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi

hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen

huoneen ovelle.

He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin

sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja

poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme

pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan

johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun

alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät

ihanaa tuoksuaan.

— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun

kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä

minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen

iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita

kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä,

joka mennä mutkittelee rantaan.

Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies

ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.

— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla

niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän

rakastat tätä paikkaa?

— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni.

Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan,

tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä

kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet,

sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein _paremmin_ kuin hyvin.

— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit

— Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet,

että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun

tietäisit olevasi _omalla_ maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja

pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili

hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.

Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa

kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä

liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi

tullut niin _yksinkertaisesti_, niin ilman kaikkea suuremmoisen

vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken

kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän

juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat

kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.

Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein

ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja

kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen.

Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä

kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken

ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.

— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan

onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis

isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan

saaminen, vaan se _ajatus_, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille,

se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä,

minkä valmistatte pojallenne.

Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta

lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty

syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja

siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat

mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään

puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.

— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan

saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun,

kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota

tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella

naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja

todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.

— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä

toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?

— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen

kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.

— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat

erikoisesti miellyttäneet?

— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy

mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä

tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se

johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti,

omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan

tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena

nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä

kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen

huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan... Muuten hän on lempeä,

älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.

— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin

että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en

välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.

— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin

kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista

mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule

olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista

ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen,

en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan

ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.

— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni

Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika

olisi.

— Se on _se_, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei

vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta

sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille

vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua

häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.

— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan

pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin

toivottavaa olisi.

— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti

keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi

paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä

nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä.

Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun

keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti

Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on

oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä

äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa

perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin —

en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli

seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän

harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä,

vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia

ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää

kaikkea olevan _parahiksi_, ja niitten monien keskustelujen kuluessa,

joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen

tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan

muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta

hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä

aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä

jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista...

— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla

vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.

— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan

vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita

se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo

ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa

tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme,

mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä

ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on

yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun

isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan

erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan

kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen

lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?

— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena,

— voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan,

mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin

kassastani löytää sadan taalarin setelin.

— Tai kaksi.

— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule

olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?

— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä

likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on.

Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt

viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina,

niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.

— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?

— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys.

Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten

sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun

lahjanani.

— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme,

millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.