Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.
Päivällinen oli syöty, ja täysin tyytyväisenä tunnusti parooni, että
hänen huolensa niin tässä kuin muissakin suhteissa olivat olleet
tarpeettomia. Sitäpaitsi olivat huoneet vilpoisia, kaikki niissä oli
hyvässä järjestyksessä, kahvi mainiota, päivällisuni rauhallista, ja
lisäksi riittävästi sanomalehtiä ja kirjoja, tahtoipa niitten ääreen
sitten nukkua tai niitä lukien valvoa. Kun lisäksi ottaa huomioon
viinit, jotka olivat niin mainioita kuin appi vaan ikinä voi toivoa
niillä tulevan miniänsä maljan juodakseen, ja että vihdoin oli mitä
kaunein kesäkuinen iltapäivä kävelläkseen sille paikalle, missä parooni
itse oli vetänyt onnellisen avioarpansa, niin käsittää hyvin, että
hän eloisin ja reippain mielin tarjosi vaimolleen käsivartensa häntä
kävelylle viedäkseen.
— Louise rakas, tiedätkö että niinä kymmenenä viime vuonna, joina en
ole täällä ollut, olen kokonaan unohtanut paikan kauneuden. Täällä
on luonto aivan yhtä kaunista kuin Sigesbergissä, ja jos Konny on
niin mainiosti sisustanut ne kolme huonetta, joihin sattumalta tulin,
viettääkseen tulemattoman kuherruskuukautensa täällä, niin on Kroneby
hyvin valittu... Täällähän on elämä kuin runoa... Voi, entisiä
aikoja, suloisia muistoja! Täällä olen huokaissut useamman kuin yhden
huokauksen rakkauden tähden...
— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista,
onnellista menneisyyttä... Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin
minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin
ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät.
Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä
olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea _sitä_,
mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.
— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä
siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan...
Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien,
aistikkaitten laitteitten keskellä... Annahan kun katson; eikö tästä
poikennut käytävä oikealle?...
— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen
ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan
oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan
maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää
olekaan pitkältä metsikköön.
— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja
kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin
matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä
_sinun_ maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan.
Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat
Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa,
että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei
ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja
Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.
— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on
kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska
olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä
omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni
siirron... Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen
ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin
näemme puitten lomitse...
— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa... Voi, voi,
tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan... Toivon, että he
hillitsevät hevosiaan!... No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi
valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka
sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä
hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi _hän_ tulla?
Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.
— Niin, _hän_ se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän
ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan
vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan... Aivan niin! Miten
hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa.
Kuka hän lienee?
— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein
puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan... Poika-parat, eipä
tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen
saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei
tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella
armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen
sentään samalla toki hymyileekin...
— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria
herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle
myöskin ylioppilaat antoivat roponsa... Älkäämme puhuko, Sigesmund
hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse
on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan
ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain
yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.
— Missä suhteessa sitte?
— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä
vastaan... Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.
— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin
näkymättömin pauloin... Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat...
Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta
käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn
siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan
muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme
juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.
— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin
shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä
laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.
— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.