I.

Vanhempien kesken.

— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän

ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä

uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni

perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan

ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni

muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa

lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut

_tilataan_ tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole

puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja _miksi?_ Nuoren naisen

katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan

hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni,

jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan _sinut_,

ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta

kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut

niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan

siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa

huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet

oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti

aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan

tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi

tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että

on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla

esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä,

— olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli

sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut,

että tämä on _sinun_ tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä,

lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä

annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon

suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon

nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että

pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa

sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt

mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen

tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on...

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies

hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään

Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen

lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee

sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän

merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä,

joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän

olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa

nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä

noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on

toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan,

etkä sinäkään _voi_ väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut

hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa

sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni

Sigesbergissä rakastavat _minua_ enemmän kuin häntä, vaikka en aina

oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa... Hiljattain juuri muuan

pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin

tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan _vanha_

palooni. Päivää, vanha palooni!"... Tekipä, totta vieköön, se tervehdys

sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin

hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen

elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että

nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi

pellonpientareilta... Ei... ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän

sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan

kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta

nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu

ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu

todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat

vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän

vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä

nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole

muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu

käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta

lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko

vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti

minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee

täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että

siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän

asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin:

"Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä

asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin

virkaan ja saat viranylennystä?

— Aivan niin, Louise rakas, siten sanoin. Mutta mitä vastasi poika

minulle? Vastasipa, että hän ensin ottaisi filosofisen oppiarvon, mutta

että hän ei antaisi sitoa itseään jokapäiväisillä orjamarkkinoilla

jälkeläistensä kustannuksella! "Kuinka lukemattomat miehet", sanoi hän,

"juuttuvatkaan niin oloihinsa, että he sitten pelkästä väsymyksestä

eivät enää jaksa edes ajatella avioliittoa, ja kun he vihdoin sitte

kuitenkin avioliittoon menevät, saa kaikki jäädä riippumaan sattumasta.

He eivät erikoisesti tutki millaiselle naiselle uskovat puolison ja

äidin tärkeän tehtävän... Miten epätyydyttävä olotila syntyykään sitten

usein!" Tarvitsipa siinä itsensähillitsemistä, kun ei purskahtanut

nauramaan kuullessaan kaksikymmenvuotiaan poikasen puhuvan tuollaista

itse asiassa viisauden kieltä! Mutta en ole silloin enkä näinä monina

vuosina sittemminkään nauranut muille kuin itselleni. Konny-raukka,

ennen häneltä menee nuoruus kuin hän löytää etsimänsä aarteen, enkä

tiedä että ainakaan näillä seuduin olisi mitään perhettä, mistä hän

olisi voinut tavata tulevan miniäni.

— En käsitä minäkään, kuka on kysymyksessä, enkä myöskään ymmärrä,

miten hän on voinut lähteä lyhyellekään matkalle juuri nyt, kun meidän

piti tulla... Mutta se hyvä puoli asialla on, että pääsen tänä vuonna

matkustamasta kylpy- ja vesiparannuslaitoksiin... Olen aina elänyt

siinä toivossa, että hän ulkomaanmatkoillaan sattuisi joutumaan

elämänsä romaaniin. — Mutta mitä vielä! Ainakaan loppuluvusta ei ole

mitään tietoa!

— Niin, se on hullua, se. Ja mies on niin kaunis, miehekäs ja komea,

ettei moista! Mutta hän on liian totinen ja epäröivä. Hän itse

peloittaa rakkauden ilmestymästä. Millainen tuon naisen oikeastaan

pitäisi olla?

Sitä on vaikea sanoa, mutta sen kyllä voin sanoa, millainen hän _ei_

saa olla.

— Hyvä sekin. Sittenhän pääsen jonkun verran tilanteesta selville,

ennenkuin nuori herra huomenna tulee. Odottaessamme tässä päivällistä,

kuuntelen mielelläni mitä tiedät. Mutta on totta, että on vielä yksi

tärkeä asia, missä hän, ikävä kyllä, on ollut paremmin puheensa

mittainen kuin edellisessä. "En antaudu toistaiseksi"., niin selitti

hän, "millekään virkauralle, _sitte_ saamme nähdä". Mutta, Louise,

siinä suhteessa emme pääse koskaan mitään näkemään. Ja kumminkin

oli minulla häntä varten niin valoisia ja varmoja mahdollisuuksia

valtiomies-alalla...

— Olehan nyt, ystävä rakas, ja anna noitten vanhojen huolien nyt pysyä

poissa mielestäsi! Sinun suvussasi on ollut kokonainen sarja ylemmän

ja alemman arvoisia sotilashenkilöltä ja monia valtiomiehiä, mutta ei

ainoatakaan kirjailijaa, ja kaiken kaikkiaan saat olla tyytyväinen.

— Saapa nähdä. Toivon ainakin, ettei hän koskaan rupea romaaneita

kirjoittamaan. Toistaiseksi on hän, yhtä ja toista matkakuvausta

lukuunottamatta, julaissut teoksia, jotka osoittavat hyvää

ymmärrystä ja vakavaa opiskelua valtiollisten, taloudellisten ja

yhteiskunnallisten kysymysten alalla, käsitystä suuren yleisön

valistuksentarpeesta, mutta jos hän...

— Vaiti, vaiti, vannomatta paras!

— Niin kyllä sanotaan. Mutta minä voin olla varma siinä suhteessa, kun

näen, että hän ei saa valmista _omastakaan_ romaanistaan. Tiedätkö,

Louise rakas, minä pelkään, etteivät hänen tunteensa koskaan pysty

kohoamaan tavalliselta, tyyneltä tasoltaan. — Mutta miten olikaan

noitten vaatimusten laita?

— Niin, kuulehan! Ensinnäkään tuo valittu ei saa olla mikään kaunotar.

— Todellakin, hävetä hänen pitäisi! Tahtooko hän minulle rumia

jälkeläisiä? Ja meidän sukumme kun aina on ollut kaunista!

— Sitä hän ei vaadi, että nainen ei saisi olla miellyttävä ja viehkeä,

mutta kauneutta hän pelkää, koska sen seuralaisina niin usein on

turhamaisuus, ylpeys ja vaativaisuus.

— No, noita ominaisuuksia voi niilläkin olla, jotka eivät ole muuta

kuin _miellyttäviä_... Ehkä ei nainenkaan saa huomata, että Konny

sattuu olemaan harvinaisen komea ja kaunis mies?

— Siinä arvaat aivan oikein. Hän ei, mikäli uskon, tahtoisi kosia

naista, joka ei sivuuttaisi sitä seikkaa ja osaisi löytää hänestä

parempia ominaisuuksia, niihin kiintyäkseen... Vihdoin ei tuolla hänen

valikoidullaan saisi olla mitään erikoiskykyä, koska se johtaisi

hänen mielensä ja aatteensa yksipuolisesti siihen yhteen suuntaan.

Hän ei saa olla oppineita naisia, mutta millään muotoa ei hän saa

olla sivistymätönkään. Luonnollisestikaan hänessä ei saa olla mitään

ylpeyttä muistuttavaa, koska ylpeyden rinnalla tavallisesti esiintyy

sydämettömyys, mutta hänen täytyy osata jalosti säilyttää naisellinen

arvokkuutensa. Hänen luonteensa täytyy olla selvä kuin päivä, hänen

terveytensä hyvä, ja täysin selvitettynä täytyy olla sen, että hänen

suvussaan ei ole ollut perinnöllisiä tauteja. Nyt luulen likipitäen

selostaneeni koko ohjelman alusta loppuun.

Vanha, kunnon parooni alkoi nauraa täydestä sydämestään.

— Mutta, rakkahin Louise, näin ollenhan suvun täytyy kuolla

sukupuuttoon... ellei hän rakastu... Mutta luulenpa, että joku

maalaissulottarista tulla loksuttelee tännepäin. Käsketään ruualle!

Sepä hauskaa! Juon aimo maljan sen naisen kunniaksi, joka on pelastava

sukupuun...