Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja
vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä
tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan
tarpeeksi haittaa.
Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!
Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja
riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan
takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa
kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat
maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.
Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni
koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä
surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri
irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.
Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta
mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa
taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut
näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli...
Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila
menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat
linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään...
Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti
tulevan.
Herralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut
kuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona
Iso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut
koneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.
Niitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti
tulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka
osuuskuntaan olivat liittyneet.
Ja niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä
harmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä,
jotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei
kuulunut.
Herralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin
osuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa
joutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.
Riihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven
Olli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa
mädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä
kestä pilkkaa.
Jooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli
edestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia
haasteita hommasi.
Hän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.
Ja Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti
näin:
»Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli
luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?