Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä
hoksannut.
Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin...
Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen
edessä. Muuta neuvoa ei ollut.
Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa
katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo
joutilaana.
Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka
oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja
yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi
mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut
helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä
ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.
Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin
oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän
mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät
olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi...
Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi,
haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli
tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana
todistajana».
Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen
sattunut.
Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita
luetteli monta eri erää.
Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan,
mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja
palkintoa».
Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin
velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen
ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä
haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.
Mutta Horslunti tuli avuksi.
»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.
Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen
metsänvarkaudesta.
Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä
saamisesta, mikä mistä haastettiin.
Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.
Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat
Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty,
antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä,
että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka
alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi
pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta
hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo
»läsnä olevana todistajana».
Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä
haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas
tulevan sisälle.
»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan
rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.
»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että
Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat
viinoissa olleet... toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja
toinen...»
»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut...»
»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen
kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi
silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo
soi! Tämä vasta syksyä on!»
Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli
istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.
Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.