Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että
myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin
riippui jääpuikkoja.
Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei
ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin
syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.
Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet
osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja
ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet
jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot
tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin
muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset —
koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän
millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka
rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei
riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina
syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin,
niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka
ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei
nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään
riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? —
Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä
vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi
ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn
kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..
Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas,
vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia
kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta
kuin kattoja ja savupiippuja.
Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään
kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva
vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti... Se tuntui tulevan
jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä.
Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä
niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului
toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken... Se
kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi...
Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi
yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua...
— Iso-Musta... ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon
vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä
kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui.
Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin.
Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan
riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä
otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan
riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon
valossa... Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja
pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen
kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli
tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla
mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!
Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen
kuului selvästi.
»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»
Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja
kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja
Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.
Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta
kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään
Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän... vaikka
kaikki muut... vaikka papista asti...
Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella
asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle... Varpumäen Manta
kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin
poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.
»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.
»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui
pirttiinsä.
»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin...»
Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan
pieleen katsomaan.
Ja itsekseen hän puheli:
— Jo panevat onkaa päälle... höyry ja savu nousee... lyhteitä
liikutellaan... jo jymisee ja hyrrää... Nyt on käynnissä... nyt...
Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten... niinkuin henki
menossa liehuvat... ja yhä karttuu väkeä joka haaralta... hyvä
isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä... mustana koko riihen
ympärystä... Piru vieköön... Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin
päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului
huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni...
Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos
Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka
nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut
ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja
murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän
kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet
katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja
Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä
minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle... Mutta ei lähtenyt Mikko
sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli
vihassa koko maailmalle.
Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa
katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta
katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki
kadotukseen... ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin
satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien
päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle... Sillä Herra
ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan,
uskomattoman maailman härän kitaan syydetään...
Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara,
raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään...
Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei
ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.
Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta
lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa
tuima, tuomitseva ilme.
Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen,
vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi
sataa...
Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin
kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene
monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy
Iso-Musta Sipillan kylään.
Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei
enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä
tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka
tekee mullistuksen »olevissa oloissa».
Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan,
joka oikein tahtoi puhua.
Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt
iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän
olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa,
ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat
Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi
hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:
»Pois siitä... asiaan kuulumattomat!»
Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:
»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»
»Elä helvetissä siinä leventele, mies... Tierauha tässä antaa pitää...
Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan... syyttömästi
ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat
kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun
työväki saapui työhön.
»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.
»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää
puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»
Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas
kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että
menestys sillä on...
Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas
kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui
siihen poliisikin ihmettelemään.
Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.
Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on
vetämässä, se on täysi-ikäinen...
Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan
mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään...
»Topp!... topp!...»
Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat... ja ettei
sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan... Siinä meni se päivä.
Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän
asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.
»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.
Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan
käsivarsi... »Topp!... topp!...»
Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli
poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei
päästy alkamaankaan.
Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä
nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin
mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo
olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten
osuuskunnan miehille alkaa käydä.
Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja
oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella...
Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti
voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt...
»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.
»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.
»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä
läimäyttää piiskalla.»
Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku
jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä
ehditään puintihommaan.
Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin
lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään,
Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.
»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma
lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»
Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa
sanomatta astumaan omaan mäkeensä.
»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi
Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila
hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.
Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.