Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen
puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet
puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet
jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi,
vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat.
Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu
oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa
viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina
oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke
kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen
saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja
moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi
jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta
noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta,
hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista
tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin
oli kaikki puhtaana...
Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi.
Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene,
vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat,
että oikein sataisi...
Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia
harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin
kone ehtii tullakaan.
Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti
asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.
»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.
Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:
»No, kuinka käypi?»
»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä
sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava...»
Jooseppi kiivastui ja huusi:
»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta
kädessä... Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä...
Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä...»
»Ole nyt... ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa
satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.
Jooseppi kiivastui yhä enemmän.
»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia... Perkelekö
siinä on!...»
»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.
Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin
kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.
Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain
askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen... Juuri
kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:
»Jopa sataa taas kuin saavista... kuinka käy koneen kuljetus?»
Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui
sisälle mitään vastaamatta.
Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:
»Jo ollaan liikkeellä... hyvin käypi... Kun Kirkkovaaralle pääsemme,
niin sieltä soitan...»
Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen
kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja
tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee...
Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä,
ja siitä alkaa kovempi tiekin... Jos hyvin käy, on kone huomenna jo
täällä...
Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki
reuhottaen päälaella.
Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti
Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka
oli maantien vieressä.
Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo
oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli
hyvällä, milloin pahalla päällä.
»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»
»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta
aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle
ja lisäsi:
»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii... Siitä tänne
kun ovat kovemmat tiet...»
»Ovat paljonkin paremmat...»
»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi
Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka
parastasi olet pannut.
»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan»,
puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone...?»
»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä
on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu
nousevan kuuteentoista hevosvoimaan...» kehui Jooseppi, eikä Mattila
muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.
»Mutta jopa on voimakas kone!»
Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin
voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja
arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta
ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.
Kului tunteja, tuli ilta.
Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja
hermostua.
Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.
Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.
»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä
Sipillan kylästä käynyt siellä?»
»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi
räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.
»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»
Räheä-ääninen mies nauroi.
»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa
Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean
kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla...»
Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi
telefoonin kiinni.
Helvetti kuitenkin!
Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi
ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule,
jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.
Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa,
voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila
telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.
Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista
kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä,
jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton
voima ja joka oli niin kumma ja komea.
»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku
täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta
tulee.
»Jokohan ehtinee...» sanoi Manta.
»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa... Ja Herralan isäntä on
jo mennyt vastaan.»
Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä
tulossa, jauhoissa naamasta asti.
»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko
rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias
olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui.
Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta
käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan
tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan
tyydyttämään.
Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei
Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut,
oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän
katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.
Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän
matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan
aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi
riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato... Siitä sen
näkisi ikkunastaan, kun tulee...
Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan
tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja
kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani
piippuunsa ja katseli.
— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei
suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita... Vaan ei lähde
tämä poika ja siitä saavat ymmärtää... se niille on paras kosto, kun ei
ole tietävinäänkään...
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja
kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei
malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos...
— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän...
Menisivätkö vastaan?
Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle
kuin ikkunastakaan...
Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista... kuului perhana vie...
Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!
Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle
ja koetti katsella...
Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä
aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi
myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä
nähnyt, kun selin oli.
Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne
katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua
pää edellä alas.
»Mitäs Mikko katselee?»
»Tässä... tuota... tämä savupiippu...»
Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.
»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.
Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä
ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:
»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»
Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä
varten hän katolle oli kiivennyt.
Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin
keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.
»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi
Mikko.
»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.
»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.
»Joo... ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu
osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.
Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät
Ison-Mustan tulevan.
V
Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.
Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan
rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin
Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.
Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon
muutakin asiaan kuuluvaa.
Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä
oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet
puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies
oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan
ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa
tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat
sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei
helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään... Silloin johtui jonkun
mieleen, että olisi koettaa...
Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet
rohkeimmillaan hutikassa.
Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta,
tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää
kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein
oli. Tuumasta toimeen!
Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan...
Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä
ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina
ja jyvät säkeissä...
Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.
»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima,
että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen
tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin
— tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko
Suomen maassa... tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa,
niin vankka kone... Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet
pienenivät... Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että
rohkenivat antaa mennä...»
»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan
Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»
»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän
miehetkään... Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli...
Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat... Selvimmät
miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina
viinamiehiksi on haukuttu ...»
Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä
ovat tulossa.
Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.
Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut
lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.
He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi...
ja sitä he olivat toivoneetkin... Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää
sateisia ilmoja riittävän!
Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset
kirosivat.
Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja
maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.
Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti
kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet
sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin
kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt
muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että
piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat
rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut.
Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin
päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus
lisääntynyt.
»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti
niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on
vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin
muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin... Ja olkoon nyt
tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille,
jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että
semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi
on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa,
Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan... Kuka käski ja viekasteli heitä
kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa
saisi vahinkoon... Haha!... Niin on!»
Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala
voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten
tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.
»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat
sen jyvien pilaajan», sanoi hän.
Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja
ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin,
että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.
Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo
muissakin taloissa.
Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa
kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon,
joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.
»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.
»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma,
on usko otettu... Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja
oksentelee ja Naattala... ha, ha, ha.»
»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.
Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.
Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti,
hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.
»Mallikylässä ovat jo tulossa... ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä
kylässä», sanoi hän.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.
»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla
mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.
»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.
»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?»
tiedusteli Mikko.
Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:
»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»
»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta
Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä
kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi
tiellä.
»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.
»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.
»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa...»
»Ei käy...»
Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.