Päivä meni.
Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka
osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.
Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä.
»Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat
Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.
Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.
Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan
puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.
Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa
viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä
käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko
teillä on uutisleipää?»...
Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan
Jooseppia telefooniin, että tulla pian...
Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki
tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee
perässä.
Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko
oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.
Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin
syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti
telefoneerannut, niin...
Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.
»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on
telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta
pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa.
Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki
jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala... ja kuinka monta lähtenee
Savukylästä... Jooseppi ei suinkaan lähde...»
»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.
»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet
puituina», vastasi Vilhemi.
»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa
asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut
vanhaan riiheensä.
»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä
Mikko.
»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo...»
»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt
olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.
»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä... Vaan ei raaskinut
riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa... Mutta mistähän
näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan
joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle... eivät kelpaakaan
lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut»,
pauhaili Mikko.
Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:
»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan
ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne...»
»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se
niille sopisi!...»
»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta...» lisäsi Vilhemi.
»Niinkö? Olisipa se!...» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.
»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei
tule ryskäyksestä mitään... lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan
kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone
syövänkään märkiä lyhteitä...»
»Sepä on helvetin hyvä!... Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo
keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen... Saapi Herralakin
vähän mietiskellä... Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan
kylässä ryskäävät...»
Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään
Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi... tai joku muu vastus
poikia kohtaisi... Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut
mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli
laukkaa sivu ajanut... juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa
maksaa...
Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas
sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat
jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.
Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että
kuitenkin koneensa tänne saavat?
Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan
Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä
riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli
monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään.
Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.
Alkoivat takoa vartaillaan.
— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin
poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone
täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä
pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin
nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla,
vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi... jos ei vastusta
satu... Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka
paljonkin on... Tällä viikolla ehtii... Ja sillä vauhdilla ne ovat pian
Sipillan kylässäkin...
Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja
ruvennut osuuskuntaan...
Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi
maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun,
jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat
puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan,
— että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi,
vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui
jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta,
ajanhukasta ja saippuasta... Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin
rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään
osuuskuntaan piirtämään... Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun
ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis
pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan...
— Kyllä niitä ainakin onnistaa... taivas on aivan sees... onnistaa
niitä, vanh'erkki vieköön!...
Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta
Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti
hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:
»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen
noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila
ruunaansa antanut...»
»Sepä oli hyvä, ettei antanut...»
»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle...»
»Ei se velka siihen kuulu...»
»Kostaakseen se ei antanut...»
»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan
kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui... Mutta eipä ollutkaan
Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla... ja
luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt
Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen...»
»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan...»
»Saapa vain kuulla...»
Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa
kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.
Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan
riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi
puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään...
Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko
mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa
jauhettavaksi.
Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta
syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin
kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja
ilmasta ja huonoista teistä...
»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana
taivaalle silmien.
»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla
rintaa karvastelee, niin...»
»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi
Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet
viikon päivät ja yhä kutisevat... ei ole poudasta tietoa...»
Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin
raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan... Kaikin he toivoivat,
että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt
varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.