Maanantaina oli jo kaikkialla tietona, että Heinärannan Iso-Herrala,
Sipillan kylän rikkaat ja Savukylän varakkaat olivat perustaneet
puimakoneosuuskunnan.
Semmoinen uutinen oli hämmästyttävä, niin äkkiä ja tietämättä se oli
tullut. Näinä vuosina oli ehditty unhoittaa, mitä Pellervon neuvoja oli
takavuosina puhunut.
Ja nyt näin yhtäkkiä!
Ja kaikille heinärantalaisille selvisi nyt, mitä varten Ison-Herralan
Jooseppi oli sunnuntai-iltana Sipillan kylään mennyt ja palatessa
laukkaa iltamyöhällä kylän raittia takaisin ajanut.
Monenlaisia alkoi huhuja kuulua pitkin kylää.
Riihtä puimassa oli Ylipään Vilhemi, kun Säkkijärven Olli Savukylästä
pistäysi sivumennessään riiheen ja ensiksi sanoi: »Joko täällä riihtä
puidaan? Etkö sinä osuuskuntaan rupea?»
»Mihin osuuskuntaan?»
Ei ollut Vilhemi kuullut vielä asiasta mitään.
Mutta nyt tässä kuuli Säkkijärven Ollilta, joka oli menossa Sipillan
kylään nimeään kirjoittamaan. Toisten savukyläläisten sanoi jo menneen
aikaisemmin, aamuvarhaisella.
Ylipään Vilhemi kuunteli ihmeissään Ollin puheita ja sanoi sitten:
»Ei kai siihen osuuskuntaan huolitakaan vähävaraisia, koska ei ole
mitään asiasta puhuttu.»
»Vasta eilen illalla on päätettykin! Kaikki on valmiina! Rahatkin.
Horslunti lähtee tänään Helsinkiin. Jo siitä päästään tästä riihen
puinnista... perhana vieköön... Tämmöisenkin talon lyhteet pienentää
muutamassa tunnissa...»
»Kaiketi tässä täytyy vielä tätä vanhaa keinoa käyttää, koska ei
huolita osuuskuntaan», arveli Vilhemi, ja sillä tiedolla sai Olli
lähteä.
Ollin mentyä oli Ylipään riihessä hetki hiljaista. Riihimiehet, joina
paitsi isäntää ja piikaa olivat Ullan-Eino ja Varpumäen Manta, kuulivat
mistä oli puhe. Vihdoin sanoi Ullan-Eino: »Vai jo laittavat tuliryskin
tännekin...» Ja hetken päästä sanoi Manta: »No ei siinä sitten
Herralassakaan enää riihimiestä tarvita, kun tuliryskissä...»
»Jaa», jatkoi Eino. »Siinä tulevat jyvät suoraan sakkiin... on
sanottu...»
Ei tarvinnut olla viisas mies arvatakseen mitä sekä Manta että Eino
arvelivat mielessään. Molemmin olivat luottaneet siihen, että kun koko
syksyn taas saavat puida riihiä ja kaksi koppaa riiheltä palkkana
maksetaan ja siihen hyvät ruuat ja kolme kertaa kahvia joka päivä, niin
karttuu jyviä monta säkkiä... Eino varsinkin oli kesänkin laiskotellut
siinä toivossa, että kyllä riihityössä ehtii talvileivän ansaita.
Ja kun äänettömänä olivat molemmin, arvasi Ylipään Vilhemi hyvin, mitä
Eino mietiskeli.
»Kumma mies», sanoi pitkän ajan perästä Manta. »Ei mainitse minulle
mitään, että tuliryski tulee... ja emäntä jo Juhannuksen aikana on
pyytänyt minua riihimieheksi niinkuin ennenkin...»
»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua,
kuinka tässä talvileivän saanti käykään.
»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut... ja nyt
kuuluu olevan vielä enemmän kylvöä...» mutisi Manta.
»Joo... ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin...» sanoi Eino.
Muihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä
kylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen
piika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat
Manta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos
isäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa
riihimiehen.
Mutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei
hänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä
kaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.
Kummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet
siksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä
ennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.
Senvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa
ollut... laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.
— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä
riihittämällä koettaa elonsa korjata.
Kun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita,
kellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi
Ullan-Eino:
»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla... kun noin kauniita
jyviä tulee...»
»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut
riihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.
»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa
riihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua... samoin kuin on
loppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan
ja Einon huolia.
Sitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta
kun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi
orsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:
»Särkyisiköön välillä se perkele... eli jos ei olisikaan semmoisia
'Mustia' enää myytävinä...»
»Niin... eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi
syksyksi», toivoi Manta puolestaan.
Vilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus
Ullan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä
eläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?
Taitaa olla parasta työnteko!
Kun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä
päivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä,
haukotteli ja sanoi:
»Jaa... siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä...»
Ja odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi.
Mutta ei puhunut isäntä mitään.
»Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen riihi», sanoi Manta Einolle.
Siihen ei Eino vastannut mitään. Ja siihen jäivät pirtin penkille
istumaan ja tupakoimaan, kun isäntä läksi jyviä aittaan viemään.
Aitasta tultua meni hän riihelle, lisäsi puita uuniin ja päätti lähteä
kylälle.
Olisipa hauskaa kuulla, mitä nyt muut arvelevat. Olivatko muut tämän
kylän isännät ruvenneet osuuskuntaan? Oliko heille ilmoitettu? Hänkö
yksin olisi jätetty pois!
Juuri riiheltä saapuessaan tielle näki hän Mattilan kävelevän
vastaansa, suu vähän hymyssä.
»Mitäs kuuluu?» kysyi Vilhemi, hänkin vetäen suutansa nauruun.
»No kummia kuuluu... Jooseppi heiluu kuin kuuman pellin päällä...»
»Etkö sinäkään kuulu osuuskuntaan?»
»Vielä mitä! Eihän siihen toki meikäläisiä oteta... Entäs sinä?»
»Minäkö? Kun ajoi laukkaa talonkin sivu...»
»No eikö sitten tästä kylästä muita kuulu kuin Herrala?»
»On siihen kuulemma Ojalainen päässyt ja lie Yrjänäinenkin otettu...
muita ei», tiesi Mattila.
Ja vielä kertoi hän, että Jooseppi oli heidän riihimiehilleen tänä
aamuna kehunut, että ensi viikolla kirkuu Iso-Musta heidän riihensä
edessä.
Miehet juttelivat asiasta sinne tänne ja tulivat lopulta siihen
päätökseen, että hyvä oli, ettei tarvinnutkaan ruveta koko
osuuskuntaan. Ei siinä tule vilja vaivatta höyrykoneellakaan. Jyvät
ovat jälestäpäin kuivattavat, eikä niitä sittenkään saa niin kuiviksi,
etteivät myllärit napise.
»Varsinkin sateisina syksyinä vastustaa kovasti», kertoi Mattila. »Ja
vaikka kuinka kiirettä nyt pitäisivät, niin eivät ehdi... ennen on
riihimiehillä kuivattuna...»
»No joko Horslunti on mennyt?»
»Jo toki, ja heti kun saapi asian selväksi, on määrä sähköttää...»
»No onpa... onpa... jopa... jopa...»
Mattila aikoi pappilaan, mutta Ylipään Vilhemi läksi kävelemään
Repo-ojan varteen Ollin-Mikon, maankuulun myllärin puheille.
Ollin-Mikko oli laittamassa myllyänsä kuntoon syysjauhatusta varten.
Myllyn ovi oli auki, ja tampulan päällitse myllersi vesi valkoisena
vaahtona pauhaten ja tohisten, ettei ääntänsä kuullut. Siihen olivat
Mikon myllyn eteen kokoontuneet kaikki Repo-ojan varrella asuvat
mökkiläiset juttelemaan »päivän kysymyksestä».
Vilhemi kävi joukkoon. Hän kuuli Mikon puhuvan:
»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva
helvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina
olisivat... Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia
jauhoja niistä jyvistä, sen takaan... Enkä ota minä ryskivierasten
jyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan
maksaisivat...»
»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän... taikinaan kuuluu lyövän
heti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.
»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.
Ja kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:
»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin... Alkavat tahallaan
pilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa...
Olisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin
kalliskin...»
»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.
»Jopa on... Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta
tänne asti... Ja osannevatko sitten panna käymään...»
»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa...»
»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan
sekin työ... Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan
eipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa... Mutta saapa kuulua
kuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut...»
Kaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja
Varpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:
»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin...»
»Sen arvaa.»
Illalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli
Mikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.
»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.
»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä...»
»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään
maksaisi...»
»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan...»
»Se sitä kaivelee...»
Niin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että
Einolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.
»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta
tekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.
»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.
Ojalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi
riihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä
Eino ollut sitä anteeksi antanut.
Mutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa
riihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen
juttuilemaan. Eipä tiennyt taata... saattaisi Ojalainen hyvinkin taas
pyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.
Ojalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään
Vilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä
jutellen.
Puimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja
alkoi hommata piippuansa.
»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka
päivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja
näytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.
»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.
»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei
lyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt... ja sama kone jauhaa
jyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.
Eino ei siihen puhunut mitään.
»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan...
vai mitä, Eino?»
Taas Ojalainen hymähti.
Eino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti
piipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:
»Sama saakeli vie minulle on!»
Mutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.
Alakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka
mökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan?
Hän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan
tuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi,
pönkkä ovella.
Ja siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja
alkanut koneen tuloa vartoa.
Mieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko
kysyi mitä Ojalaiseen kuului.