Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
911.
I
Heinärannalla ja Sipillan kylässä oli elonleikkuu jo loppunut, mutta
Savukylässä parhaillaan leikattiin.
Satanut oli lauantaina jo, sunnuntaina satoi pitkin päivää eikä
näyttänyt ilma kuivavan vielä iltapäivälläkään.
Ison-Herralan Jooseppia alkoi harmittaa. Kuhilaita oli vielä pellolla
ja heinääkin oli tekemättä.
Koko sunnuntaipäivän oli hän kävellyt syvissä mietteissään, kävellyt
kujalla, vainiolla ja katsellut ikkunasta harmaata, vettätippuvaa
taivasta. Vanhat miehet olivatkin jo keväällä ennustaneet sateista
syyskesää ja saattoipa niin käydäkin... Siltä alkoi näyttää. Hän käveli
kahakäteen pitkin pirtin lattiaa, kynsäisi korvallistaan, katseli
naapuriin päinkin ja taas taivaalle...
Lopulta hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä pirtin lattiaa ja
alkoi vakavasti miettiä ja muistella.
Takavuonna oli tässäkin kylässä pidetty kokous, jossa eräs agronoomi
kehoitti perustamaan puintiosuuskunnan. Silloin siitä ei kukaan
välittänyt, eikä puhuja saanut ketään innostumaan. Nukkuivatkin
muutamat kesken puhetta.
Mutta sitten jälkeenpäin oli ollut joskus puhetta, varsinkin jääneenä
vuonna. Naapuripitäjässä, joka aina ennenkin oli kulkenut etupäässä,
oli puimaosuuskunta perustettu. Kuluneena syksynä oli kone ensi kertaa
kylää kiertänyt ja ylen hyvää, ylen joutuisaa jälkeä oli tehnyt.
Muutamassa tunnissa olivat lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät
säkeissä! Ei kulunut paljon puita eikä rahaa! Se on toista kuin ruveta
koko syksyksi puita polttamaan, passaamaan riihimiehiä ja heille elon
elämänsä menettämään!
Ja Jooseppi muisti, että kun hän kaupungista palatessa poikkesi
katsomaan, jotta minkälaista jälkeä ja kuinka nopeaan höyrykone teki,
niin nauruun oli suu mennyt. Ja olikin naapuripitäjän mies lyönyt
Jooseppia olalle ja sanonut:
»Semmoinen mies kuin tekin olette, Herrala, niin vaikka yksin
tämmöisen koneen ostatte... ennenkuin rupeatte viikkokausiksi riihiä
lämmittämään ja ruokkimaan sosialisteja... Heinärannalla, Sipillan- ja
Savukylissähän on varakkaita miehiä», oli vielä lisännyt... »Ja kyllä
osuuskunta pian kasvaa, kun näkevät.»
Jooseppi oli nyt tänä syksynä ruvennut asiaa miettimään, ja näinä
päivinä juuri, kun näytti syksy näin sateiselta.
Naapuripitäjässä oli kyllä otettu osuuskuntaan kaikki
pientilallisetkin, lukuunottamatta olivatko köyhiä tai varakkaita.
Mutta Herrala oli eri mielipidettä.
Nyt tänä iltana oli häneen mennyt semmoinen vauhti, että nyt pitäisi
hommata. Pitäisi näyttää kaikille heinärantalaisille, että Iso-Herrala
oli sittenkin Iso-Herrala...
Sillä Jooseppi ei oikein sopinut naapuriensa kanssa. He olivat
velkaisia, eivätkä heidän viljelyksensä olleet läheskään niin suuret
kuin Herralan. Mutta siinä idarsivat ja elivät vuodesta vuoteen, samaa
päivää kuin Herralakin... ja nauroivat salaa, kun Herralan väkeä
vastusti ja kesätyöt olivat riipuksissa.
»Helvetti sentään!» ärähti Jooseppi itsekseen.
»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.
Taivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.
»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna
päätöksensä toimeen.
Juuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila,
kujasta sisälle.
»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.
»Eipä näkynyt!»
Naapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä,
että kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi
pystyssä.
»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen
alkuun päästäisiin.
Mutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti
vain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila
kysyi, oliko kylään lähtö hommana.
Mattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja
silloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.
»Eipä taida taivas selvetä sinun vihoistasi», arveli hän ja läksi
hakemaan muualta puhekumppania.
Mutta Jooseppi meni talliin ja valjasti uljaan ruunansa kiesien eteen.
»Missä aiot käydä?» kysäisi emäntä.
»Käynpähän kylässä...»
Eikä hän emännälleenkään muuta vastausta antanut.
Päästyään tielle tuli hän vähän paremmalle tuulelle.
Hajallaanpa ne näkyivät olevan vielä muidenkin viljat jos hänenkin,
ainakin Mattilan ja muidenkin lähempien naapurien. Mutta Torikka oli
elonsa korjannut... samoin myös Lampola... Ja kun hän vielä oli ajanut
palasen matkaa raittia pitkin, näki hän, että Ylipään Vilhemi jo oli
ehtinyt ahtaa riihenkin... Lempo soikoon! nousihan riihestä savu...
»Tuoko se nyt aikoo kaikkien edelle ajaa», murahti Jooseppi.
Siinä oli itsekin riihensä edustalla Ylipään Vilhemi. Syli täynnä
koivuhalkoja oli menossa riiheen.
Jooseppi käänti päänsä metsään päin ja oli olevinaan niinkuin ei olisi
havainnutkaan, että Ylipäässä jo riihi lämpiää... Mutta Vilhemikin
tunsi miehen ja arvasi, minkävuoksi Jooseppi metsään katsoi... »Hoi,
hoi!» huusi hän. »Mihinkäs nyt ollaan menossa?» Mutta Jooseppi ei
kääntänyt päätään, nykäisi ohjia ja lähti juosten ajamaan.
— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen
ajoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo
ehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa
taloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin
keskissä.
— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten,
Vilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet
olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...
Ja hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.
Ison-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä
Heinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään
alalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän
aina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen,
niin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo... olipa rahaa...
Ilmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta
kaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli
olevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.
Sen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun
kylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta
varakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.
Häntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät
usein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin
kuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.
Enimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta
asunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta
tarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa,
ja karjaa lisäsi joka vuosi...
Kuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi
kuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.
— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa
Vilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin
sanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua...
Jooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua
kävisi...
Mutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli
alkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas
olla... taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa.
Niin oli kuulunut.
Ja nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila,
lähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi
viittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei
ollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen
hinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä
ja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei
ollut liikoja rahoja.
Silloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa.
Meni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.
Ei ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila
viittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.
Sitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:
»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja...»
Sai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila
että Ylipään Vilhemi.
Sitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila
oli Vilhemin rahaläjästä sanonut.
— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet
viidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia
osuuskuntaan... Jaa, jaa...
Sipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo
isäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala
laestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa.
Hän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin
vielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan
kipeän päivän varalta.
Jooseppi ajoi ensiksi Naattalan puheille, jonka tiesi olevan Sipillan
kylän rikkaimman.
Osuikin Naattalan isäntä olemaan kotona ja meni jo pihalle tervehtimään
Jooseppia.
»Mitä Heinärannalle kuuluu?» tiedusteli hän.
»No eipä muuta kuin sadetta... sitä taitaa olla täälläkin...»
Siitä alkoivat keskustella, miten on käynyt heinänteko, kuinka niitä
karttunut, oliko tullut huonompi heinävuosi kuin jääneenä kesänä, joko
oli heinänteko loppunut?
»Heinänteko tuo on nyt hyvin lähellä loppuaan, mutta viljat tässä
taitavat mädätä käsiin», selitteli Naattala.
»Sepä se on», sanoi Jooseppi siihen ja kävi asiaan heti ja sen vuoksi
lisäsi:
»Taitavat riihien kiukaat kuumeta tänä syksynä...»
»Kuka tiennee! Mistäpä niitä ottaa riihimiehiäkään enää tänä maailman
aikana... Palkka pitäisi olla korkea, ruoka kuin herroilla... Ei niitä
jaksa passata mikään», päivitteli Naattala.
»Sama se on Heinärannallakin ja samaa kuuluu kaikkialta... ja sen
vuoksi tässä täytyy turvautua muihin keinoihin. Ja sitä varten olen nyt
lähtenyt liikkeelle...»
Naattala arvasi heti, mitä Jooseppi tarkoitti, että höyrypuimakonetta
tarkoitti. Oli itsekin sitä miettinyt, mutta kun kovin kalliiksi koneen
tiesi, ei ollut uskaltanut muille ruveta esittelemään. Oli Naattalakin
kuluneena syksynä käynyt naapuripitäjässä katsomassa, minkälaista
jälkeä höyrykone teki, ja kovin oli mieltynyt.
Ja alkoivat nyt yhdessä siitä tuumata ja Jooseppi sanoi, että sen pitää
tapahtua nyt heti... että rahaa sitä kyllä on...
Läksivät yhdessä siten keskustellen Suksilan puheille.
Kotonaan oli Suksilakin, päivällislepoa nauttimassa, kun vieraat
tulivat. Mutta äkkiä hän selvisi unestaan, ja vaikka oli lihava ja
paksu mies, pian oli pönkilläänkin.
Olkoon tässä mainittu, että näin kesäaikana ei Suksila eikä Naattala
hankkineet muistaa, että olivat laestadiolaisia heränneitä. Yhteisiä
seuroja ei tullut pidetyksi, kun ei ollut vakinaista saarnamiestä, eikä
tullut yksin minkäänlaista Jumalan palvelusta pidetyksi. Muutenkin
tahtoi usko kesän aikana vähetä, ja usein lähti kirouskin huulilta,
että napsahti.
Ja niin kävi nytkin, ettei muistanut Suksila tervehtää Naattalaakaan
kättä olalle laskemalla, vaan pisti kouran kouraan samoin kuin
Joosepillekin. Eikä sanaakaan mainittu Jumalasta.
Mutta höyryryskiin, puimakoneeseen kääntyi keskustelu heti, ja kun
kukin laillaan oli sitä kehunut ja omat kokemansa ja näkemänsä
jutellut, sanoi Jooseppi omasta ja muiden puolesta:
»Meitä on jo tässä kolme miestä, jotka vastaamme huutomme... Ei muuta,
miehet, kuin tuumasta toimeen...»
Ja alkoivat nyt miettiä, keitä otettaisiin osuuskuntaan.
»Nettala kyllä meidän kylästä rupeaa», sanoi Suksila.
»No, Nettala on varakas mies, hänet otamme», sanoi Jooseppi siihen.
Läksivät siitä miehissä Nettalaan.
Nettala innostui heti asiaan ja sanoi hänkin jo kauan miettineensä
puimakoneosuuskunnan perustamista. Ja kun hänellä sattui olemaan
viinaa takanaan, niin tarjosi ensin Joosepille, jonka tiesi silloin
tällöin pienen naukun ottavan. Mutta kun oli Joosepille tarjonnut, niin
ehdotteli Naattalalle ja Suksilallekin. Naattala ei sanonut huolivansa,
mutta Suksila otti ja puhui puolustuksekseen:
»Sisusvika on vaivannut koko kesän... ähäh...»
Ryypyt otettua sanoi Jooseppi:
»Asia on nyt tähän asti selvä. Tästä kylästä tulette te kolme nyt
osuuskuntaan, mutta mitä meidän kylään, Heinärantaan, tulee, niin enpä
minä sieltä muita huoli kuin itseni...»
Toiset kuuntelivat kummissaan.
»Jos otettaisiin Ylipään Vilhemi kuitenkin... Hän on velaton mies ja
rahaa pankissakin», arveli Naattala.
»Mitä vielä! Emme ota! Joutaa kalkuttamaan riihessään niinkuin
tähän astikin. Meitä tulee jo neljä, Savukylästä liittyvät kaikki
varakkaimmat, joten tulee yhteen toistakymmentä taloa, ja se se
riittääkin...» sanoi taas Jooseppi.
Syntyi vähäinen tinka, joka kuitenkin sovittiin siten, että
Heinärannaltakin otetaan jäseniä, jos tahtovat tulla. Asia oli siis
päätetty. Ja semmoinen into ja vauhti meni jokaiseen, että sitä
innostusta oli mahdoton käsittää.
Nyt heti! Juuri paikalla! Nyt oli eri aika maailmassa kuin
vaarivainajan aikana! Ei muuta kun mies rahain kanssa Helsinkiin.
Siellä on koneita ja konekauppiaita. Ja kun puhtaalla rahalla ostetaan,
niin saapi valita ja tinkiä... »Viikon päästä on kone täällä!» huusi
Jooseppi. »Ei muuta kuin junassa asemalle...»
»Jaas... Ja sieltä sitten miehissä noutamaan...»
»Kuuluu pitävän olla kahdeksan hevosta vetämässä, niin on raskas
rumilus...»
»Vaikka kymmenen hevosta... Kyllä hevosia on!» huusi taas Jooseppikin.
»Me näytämme kaikille, että raha se on, joka konteeraa...»
»Niin vain...»
Ja kaikin innostuivat niin että seisomaan nousivat ja päättivät jo tänä
iltana käydä rahat pankista noutamassa. Raha-asia jätettiin Herralan
Joosepin toimeksi ja Nettala otti huolekseen lähteä Savukylään asiasta
ilmoittamaan.
Nyt ei siis enää muuta puuttunut kuin miestä, joka lähtisi koneen
ostamaan, rahat matkassaan. Isännillä ei ollut aikaa, mutta jos saisi
jonkun uskotun, jolle tuhannet uskaltaisi antaa ja joka osaisi tinkiä
kaupassa ja muutenkin menetellä viisaasti.
Silloin muistivat he Horsluntin, joka oli uskottu mies ja omalla
laillaan herännyt. Horsluntilla oli kokemusta kaikilla aloilla ja
lakimies oli verraton. Ja joutilas mies lähtemään.
Horsluntin puheille päätettiin lähettää Suksila, joka toimen otti
tehdäkseen.
Ja myöhäiseen iltaan he tuumailivat kaikki asiat selviksi.
Iltapimeällä palasi Herralan Jooseppi Sipillan kylästä. Hän
poikkesi kauppiaaseen, jolla oli telefooni, ja päätti telefoneerata
naapuripitäjääseen, kuinka äkkiä täällä oli päätös tehty...
Kauppias sattui olemaan pihalla, ja jotakin Joosepille sanoakseen ja
ollakseen kohtelias virkkoi hän:
»No Heinärannalla ja teillä ainakin ollaan jo varmaan riihen puinnissa,
arvaan ma...»
»Ei olla eikä kalkutetakaan enää riihen parsia... Tulee semmoinen
Musta, joka pienentää...»
»No elä nyt... Puimakoneenko...?»
»Niinpäin on...»
Jooseppi kertoi, mitä oli tapahtunut.
»No kerrankin kuulee, että ovat miehiset miehet liikkeellä ja asiaa
päättämässä», kiitteli kauppias.
»Ilman minun hommaani olisi se taas jäänyt», sanoi Jooseppi.
»Minä arvaan... minä arvaan... Semmoisia kuhnuja kuin Naattala, Suksila
ja Nettala... ja sitten savukyläläiset ... ei mitään siitä hommasta
heillä olisi tullut...»
Jooseppi kävi yhä paremmalle tuulelle. Hän se oli kuitenkin vielä napa
täällä niin yhdessä kuin toisessakin asiassa.
Kauppiaan piha oli väkeä täynnä, ja siinä kuultiin, mitä hommailtiin.
»Pääsee tästä nyt riihimiehiä passaamasta», kuulivat Joosepin
kauppiaalle sanovan.
Ja Jooseppi meni ja telefoneerasi naapuripitäjän rikkaalle...
Rikas oli itse telefoonissa ja huusi Joosepille:
»Siellä on monta firmaa... käskekää Horsluntin käydä kuulloilla
Hankkijassa... Sidorowissa... ja niin edespäin... Puhtaalla
rahallako... no sitä karskimpia olkaa... Hyvää onnea vain... viikon
päästä siellä teidän vainiolla Iso-Musta kiljaisee...»
»Ha, ha, ha», nauroi Jooseppi.
»Mitä se puhuu?» tiedusteli kauppias.
»Että viikon päästä Iso-Musta jo kiljaisee...»
Kun Jooseppi ajoi Ylipään sivu, rapsaisi hän ruunaa ruoskalla ja
mietti, että saa sinulla nyt riihi lämmetä, vaan et ehdi sittenkään...
Ennen tässä ovat minun eloni aitassa.
Naapurinsa Mattilan tapasi hän tienhaarassa, kun kotiaan kääntyi, mutta
ei vastannut, kun Mattila kysyi, missä hän oli käynyt.