Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti
näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi
valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja -- vanha,
hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin
korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen
lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port
Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi
työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet,
syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja
skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä
ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan
pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port
Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se
auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.
Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian
menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli
itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi.
Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva
Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla
tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta
tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä
uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.
-- Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein
sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan
täydellisesti järkiinsä.
On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka
miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi,
taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista
on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta
viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän
vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa
uppoamisen vaarassa.
Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se
vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan
jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla
ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros
Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu
pääsevän -- suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat
Ranskan ja Englannin välille tunnelin.
Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja
tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja
mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan
vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä,
valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on
Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää.
Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka.
Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa --
teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä
myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske!
Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin
lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.
Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme
Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.
Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku
viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master
of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian
väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen,
mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka
tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa
Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut
pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan
muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan.
Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon
(Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien
keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi
itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli
kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia
aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja
hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea.
Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi
tähtitaivasta. -- Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi
mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli
"markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin
kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän
oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob
Rogersin silmissä.
-- Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler
käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.
-- Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.
-- Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole
ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun
olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun
ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.
-- Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan
etelänristiä, sanoi Bob Rogers.
Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia".
Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden
kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa
olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta
hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:
-- Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta
enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee?
Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi
laskeutumaan alas.
Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he
väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa.
Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko
kaukoputki hyvä.
-- Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua
kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut
tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen
paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa
etelänristiä kaukoputken läpi.
Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut
taloushommissa -- valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.
-- Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.
-- Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.
-- Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.
-- Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi
mr. Stephenson.
-- Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä
ajoista, sanoi kapteeni Franck.
-- Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr.
Stephenson. -- Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä
naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla,
ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni.
Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin
rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen.
Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi
voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin
"kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen,
jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se,
että hänen nimensä olisi Eeva -- siis mahdoton. Oli pappeinkokous
Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman
rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa
ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain
vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä
Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan
neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen
päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin
rouvan sanovan tyttärelleen:
-- Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.
Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta
vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna
minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun
niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin
jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että
jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en
voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!
-- Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.
Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn
äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää
teitä Evakseni."
Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut
ystävät.
-- Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten
menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee -- lokakuun paikkeilla.
Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka
vie meiltä yhteensä vuoden -- merellä oloaikaan menee toinen
puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä
yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä --
päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten
tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan
päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen
vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää
lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin
neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei
nauraa."
-- Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään
meihin.
Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli
puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta
laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he
tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät
rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan
ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa
hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus,
mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin
ja kapusivat laivaan.
-- Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi
pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin
pysyisivät poissa.
Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan
muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat
laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä
intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.
-- Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni
sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä
räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä
saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla
sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.
Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan
päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.