XVI.

Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän

matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan

lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita,

kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita

tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät,

on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa

paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian

epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi

vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina,

riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta

mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat

saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät

tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa

tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään

maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala

niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä

hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse

pujahtamaan kannelle.

Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja

tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja

tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä,

mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin

viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri

syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki,

mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni

köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan

kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista

on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen

aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta

tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee

märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita

suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa

laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo

kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat

puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit

on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat

laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella.

Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo

pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin.

Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne

kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta

toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit

pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava

haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.

Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki

eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo

ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna

päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen

kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi

Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri

taudista.

-- Onko noissa henkeä? kysyin.

-- Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen

kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon

katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita,

päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että

Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden

te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään.

Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa

minua, sanoi Chimb.

Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.

Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen.

Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan

paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin.

Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja

minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.

-- Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!

-- All right! sanoi Mack.

-- Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin

Mackille, katsottuani kompassia.

-- Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.

Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa

perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni.

Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä

vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille.

Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin

viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt

pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei

kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:

-- Jokohan loppu on lähellä?

-- Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja

kiittää jumalaa.

-- Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.

-- Täyteen lounaiseen, vastaan.

Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan

ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.

-- Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan

pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa

vastaan...

Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää

kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap

Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva

Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt

luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon

riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa,

lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten

höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se

lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita

päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan

sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois,

jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa

ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta,

väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat

myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle.

Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi

paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan

tuulen ja aallon suuntaan.

Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse

niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee

varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle

ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.

Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta

luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala

ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä

ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille

peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät

päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen

vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään,

eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt

sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen,

että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli

sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja

staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi

ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.

Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat,

jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan?

Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu

kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua -- taklaasia, tankoja ja

niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine

rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa

olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään

kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.

Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin

keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa

kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt

tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry

vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti

kantta asuntonaan.

Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja

kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen

itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme

vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea,

jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi

näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä

vedestä.

Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti

heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi

nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa,

että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle.

Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen

osapuilleen näin:

-- Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:

-- Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä.

Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava

jotakin syötävää.

Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä

paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty

kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin,

laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä

katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää.

Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa

näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee

valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat

poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut

ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö

nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin

paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin.

Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse

viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään

eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!

Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja

kylmästä väristen, herään huutoon: -- Kaikki miehet kannelle! Laiva

on uppoamaisillaan!

Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta

kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta

lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa

vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin

varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt

guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta

irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi

pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä

veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema.

Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä

vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli

seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa,

olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti

röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista

sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä

laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan

kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään,

laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä

tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi

jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen

kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen

kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli

heilahteli ruumassa.

Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin

yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista

toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta

velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone

lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että

viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme

viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme

mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41'

eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat

käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla

saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin

laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti

tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.

Andein tytär · 第 22 / 27 题