Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän
matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan
lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita,
kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita
tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät,
on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa
paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian
epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi
vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina,
riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta
mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat
saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät
tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa
tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään
maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala
niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä
hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse
pujahtamaan kannelle.
Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja
tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja
tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä,
mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin
viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri
syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki,
mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni
köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan
kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista
on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen
aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta
tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee
märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita
suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa
laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo
kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat
puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit
on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat
laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella.
Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo
pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin.
Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne
kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta
toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit
pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava
haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.
Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki
eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo
ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna
päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen
kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi
Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri
taudista.
-- Onko noissa henkeä? kysyin.
-- Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen
kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon
katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita,
päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että
Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden
te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään.
Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa
minua, sanoi Chimb.
Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.
Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen.
Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan
paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin.
Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja
minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.
-- Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!
-- All right! sanoi Mack.
-- Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin
Mackille, katsottuani kompassia.
-- Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.
Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa
perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni.
Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä
vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille.
Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin
viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt
pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei
kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:
-- Jokohan loppu on lähellä?
-- Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja
kiittää jumalaa.
-- Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.
-- Täyteen lounaiseen, vastaan.
Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan
ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.
-- Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan
pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa
vastaan...
Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää
kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap
Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva
Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt
luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon
riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa,
lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten
höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se
lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita
päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan
sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois,
jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa
ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta,
väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat
myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle.
Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi
paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan
tuulen ja aallon suuntaan.
Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse
niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee
varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle
ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.
Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta
luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala
ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä
ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille
peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät
päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen
vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään,
eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt
sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen,
että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli
sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja
staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi
ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.
Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat,
jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan?
Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu
kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua -- taklaasia, tankoja ja
niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine
rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa
olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään
kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.
Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin
keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa
kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt
tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry
vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti
kantta asuntonaan.
Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja
kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen
itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme
vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea,
jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi
näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä
vedestä.
Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti
heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi
nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa,
että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle.
Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen
osapuilleen näin:
-- Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:
-- Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä.
Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava
jotakin syötävää.
Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä
paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty
kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin,
laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä
katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää.
Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa
näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee
valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat
poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut
ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö
nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin
paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin.
Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse
viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään
eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!
Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja
kylmästä väristen, herään huutoon: -- Kaikki miehet kannelle! Laiva
on uppoamaisillaan!
Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta
kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta
lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa
vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin
varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt
guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta
irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi
pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä
veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema.
Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä
vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli
seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa,
olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti
röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista
sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä
laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan
kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään,
laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä
tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi
jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen
kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen
kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli
heilahteli ruumassa.
Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin
yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista
toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta
velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone
lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että
viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme
viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme
mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41'
eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat
käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla
saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin
laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti
tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.