Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat
ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan
aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen
vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas
kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla
meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa
irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello
neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille
jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan
Huanillasissa ollessamme.
Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.
Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain
puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan
mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan
ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis
saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.
Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen
ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien
miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron
perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin
miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten
tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan
vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin
ensimmäinen upseeri.
Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti
laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello
on kaksitoista -- kahdeksan lasia -- nousee alahangan vahti kannelle
ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä --
neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä
jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana
päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua
purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme
tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen
lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha
vuorokausi -- 24 tuntia -- oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12
päivällä).
Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle
Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin,
vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:
-- Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja
kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?
Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler
istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän
välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla
etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva
ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.
-- Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi
tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.
-- Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää?
Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja
sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.
Tähän vastasin:
-- Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista
ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan
paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata
edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä
pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.
Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa
vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se
kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän
purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on
vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään
paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti -- ehkä ei laisinkaan.
Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.
-- Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.
-- Noin viisituhatta virstaa, vastasin.
-- Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana
vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin
ovat vielä päällä, sanoi rouva.
-- Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.
-- Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.
Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin
navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin.
Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut
viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli
tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin
kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti
kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli
laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun
pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:
-- Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!
Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota
pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että
laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän
vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.
Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin
viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.
-- Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta
kastumasta, sanoin.
-- Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä
vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa.
Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan
hänet...
Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät
hytteihinsä.
-- Entä te, signorita?
-- En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne.
Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.
-- Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle.
Fred löi neljä lasia -- kello oli kaksi -- ja ruoriin tarttui Andrew
(entinen koira)...
-- Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi
Andrew.
Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui
suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa
häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet
hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta,
vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen
kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu
hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui
vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva
merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja
raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.
Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että
joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian
merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin.
Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei
syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja
huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti
silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat
hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden
yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan,
mikä oli syy tähän -- olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva
oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä,
katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin
äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan
suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.
Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä.
Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja
aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli
osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui
kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja
koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.
-- Poistukaa täältä, sanoin.
Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista
ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.
-- Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla,
sanoin.
Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että
Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa,
eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli
lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt
mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.
-- Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten
annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.
-- Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja
kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei
matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi.
Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa
sanottavasti.
-- Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen
mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi
kapteenin kättä ja sanoi:
-- Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni
Franck.
-- Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.
Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan.
Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo
löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet
olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat
töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja
tasaisesti edestakaisin.
Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa!
Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty
lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta
hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana
aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa
paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi
oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen
merikin rauhoittui.
-- Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi
ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.
-- Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi
kapteeni.
Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä
synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn
perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:
-- Signorita Chimborazo paranee.
-- Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja
moni heistä pyyhki silmiään.
Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui
ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.