X.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä,

milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea

amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen

fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen

lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko

miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia

konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella.

Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja,

vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland

on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat

uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset

poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on

kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni --

yhdeksäntoistavuotias -- huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa

telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö

oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen.

Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien

ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta

saakka aamulla.

Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista

venettä -- neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin.

Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle.

Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on

hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava

kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta

parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan

omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset

kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset,

jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää

ja keskustellen poislähtevien kanssa.

-- Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku,

yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan

Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on

hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli

lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa,

mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että

tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja,

niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden

johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät

vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen

ja hinaus alkaa -- täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on

saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja

hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni

sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika

veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä

ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja

pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa

kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös

on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani

heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen

pohjalla, pää Chimbin sylissä...

Chimb sanoo Teresialle: -- Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa.

Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri

henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.

Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on

tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa

sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.

Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden

miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme

guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin"

Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta

työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä

päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja

tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa.

Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten

työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat

soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä

taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin

reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja

pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!

Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla

oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa

soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein

siihen kuului päällystöäkin -- kuitenkaan ei kapteeni itse.

Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan

katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä

-- Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei

taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin

soitannollisia.

Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina

oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella,

orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen

päällysmiehet ja naiset -- jos niitä oli -- istuivat "oman talon"

herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut

käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa

keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä.

Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja

notkean jungmannipojan lattialle -- ja kohta ei ollut tanssisalissa

mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät

harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun

valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen

fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan

paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa,

ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi

käyntikorttinsa ja sanoi: -- Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein

kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King -- Master of the

ship Philadelphia.

-- Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja

täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.

-- Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin

sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa

maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat

tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi

tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden

luo kannattaa mennä.

Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi

steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius

Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset

saattoivat hermostua -- he eivät olleet tottuneet kuulemaan

tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla

kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä;

oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä.

Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät

happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat

heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar

kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen

selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän

oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta

kannelle, King perässämme.

-- En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja

koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo

myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se

on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään.

No niin -- nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia.

Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat

tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.

-- Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo

naisenne laivaan.

-- Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori

mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa

vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen

komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.

Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa

sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: -- Mrs. King ja mikä on

nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat

kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt

mrs. Kinginä:

-- Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.

-- Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa

sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti

huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu.

Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan

tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar,

joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä

kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen

etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi

orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan

nousemaan.

Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta".

Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen.

Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin

katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli

japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.

-- Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin,

niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja

löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi

ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti

vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui

itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita

masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä,

jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui

nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin

hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa,

joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon

ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi

meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut

pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi

minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.

Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.

-- Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?

-- Kyllä on, sanoin.

-- Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan

kanssa.

-- Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia

naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani

tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.

-- Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te

vanhasta Skotlannista ja minä uudesta -- Nova Scotiasta, Halifaxista.

Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja

Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että

tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.

Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut

tätä tanssia niin tanssittavan.

-- Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja

Mack. -- Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa

meidän tanssiessamme.

Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat

vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat

huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä,

tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään

suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa,

juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla

kannella istuen.

Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja

tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein

Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli

oppinut tanssimaan.

-- Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni.

Nimeni on Polly Ring -- kapteeni Kingin sisar ja olen ollut

laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä

voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias,

ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta,

mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee.

Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on

kuollut uteliaisuudesta -- kerron, että mrs. King, veljeni vaimo,

syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen,

jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä

isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla

työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman

jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin

omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni

Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee

hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli

tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua;

siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin

hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista,

jotten luisuisi liian matalalle.

Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli

kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin

kertomuksen.

-- Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin

keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss

Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni

Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.

-- Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi

rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen

kuultuaan uskalsi suuttua.

-- Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä

tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit

hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.

Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella

nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna.

Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova

hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla

istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu

on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet

Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä

ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi

hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei.

Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo.

Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois.

Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin?

Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen

pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja

Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla

käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy

tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen.

Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja

jalkoja minkä jaksaa.

Maan puolelta alkaa kuulua hiljaista maanjäristystä. Se kasvaa

vähitellen ja on parinkymmenen minuutin kuluttua täydessä voimassaan.

Tällä kertaa ei ole mitään merenpohjan järistystä. Laivan mastoissa

ja tangoissa tuntuu vain hermostunut hiljainen vapiseminen, eikä

ankara tärinä, kuten merenpohjan täristyksessä. Maanjäristys mahtaa

olla ankara Andien juurella. Kuuluu pasaadituulen tuomaa rutinaa

ja huutoa guanonlastauslaitteista. Columbian miehistö on valmiina

kannella pistämään ulos kettinkiä siinä tapauksessa, että merenpohja

näyttäisi rupeavan kohottamaan rintaansa. Rouva Fiddler on ollut

koko järistyksen ajan elämän ja kuoleman välillä. Chimb on tuonut

laivan apteekkikaapista ne lääkkeet, joita käytetään sydänpotilaille

äärimmäisissä tapauksissa! Kolme lamppua riippuu taklaasissa sairaan

ympärillä.

-- Valtimo on nyt vahvempi ja säännöllisempi. Ehkä hän rupeaa

tointumaan, sanoo Chimb.

Andien sydän on saanut rauhan. Ei kuulu eikä tunnu mitään vuoren

juurelta. Maanjäristys on lakannut. Sairas aukaisee silmänsä ja

sanoo hiljaa: Minä olin pitkällä matkalla. Kävin Jeddossa, jossa

tapasin Lelun äidin ja hänen kaksi pientä veljeänsä. He kysyivät,

kuinka Lelu jaksaa. En tietänyt mitä vastata kysymykseen. Mutta miss

King ja signorita Chimborazo tulivat avukseni. He taluttivat Leluta

molemmista käsistä ja sanoivat: kyllä Lelu tästä puoleen jaksaa hyvin.

Lelu nousi nyt seisoalleen, katseli kasvatusalaansa silmiin ja pyyhki

kostealla rievulla hänen kasvojaan.