Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.
Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan
perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun
merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu
herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli
useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne
eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana,
mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa,
saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri.
Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan
mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti,
että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu
kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John
Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies,
oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja
näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään
jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen
sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka
ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa
saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon
opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman
upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.
-- Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen
tyttärensä.
Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt
laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa
olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat
loistaa.
-- Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni,
kun upseerit tulivat kajuutan katolle.
-- Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.
-- Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.
Kohta sen jälkeen kuului: -- Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä!
Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään.
Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja
kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.
Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet
Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme
ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään
mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon,
niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä:
lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa
de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin
neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi
elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää
guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen
guano polttaisi munat.
On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä
kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista
Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin
on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa
sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut
muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi.
Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen
kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää
ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin
pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea
myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan
kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska
ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu
kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin
kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa,
on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju.
Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli
ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu
pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis
guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla,
jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona
proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua
rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.
Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta
on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki",
jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin
asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa,
insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan
työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin
kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli
niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää
kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha
täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin
kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli
säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva
kiinalainen rikastuu.
Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on
muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa
vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa
lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä
ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että
guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.
Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se
laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin
laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi
satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan
sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen
katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua
auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet
jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan
pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva.
Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.
-- Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.
-- Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja
yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä
lentokaloiksi, sanoi Mack.
Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi
englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.
Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan
teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista
mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden
juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon.
Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat
ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin
vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne
erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan,
eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä -- eikä Moosesta, joka
sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.
Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti
toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia"
keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää
miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä
tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja
juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa
ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan
kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta
siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut,
on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään
nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen.
Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin
naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo
aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja
että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara,
huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin
todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme
kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja
mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina
naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.