VII.

Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme

sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti

ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet

päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava

virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää

sinä päivänä.

-- Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se

olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta!

Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän

aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä

kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi

meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen

olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta

Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.

Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.

-- Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon,

ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua

hän oli taas luonamme.

-- Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred,

kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut

ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.

-- Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.

-- Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.

-- Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan

kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset

ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä...

-- Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja

kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta

otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.

Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet

sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme

pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot

puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley

oli maksanut kaikki.

-- Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella,

sanoin.

-- Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse

konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa),

sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.

Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan,

huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta.

Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola

(dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan

näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille

kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.

-- Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva,

lippu kahvelin alla, sanoi Mack.

-- Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin

lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!

Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti.

Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni

Franck ja hänen tyttärensä.

-- Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät,

sanoi kapteeni.

-- Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on

kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka

olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb

yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä

rintaa vastaan.

-- Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme

mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme

oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa

ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme

todeta surullisen uutisen.

-- Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi

tyttö.

-- Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä

Chimbiä?

-- Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin,

vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja

neiti, sanoi Charley.

-- Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan,

että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.

-- Kertokaa ja kysykää sitten.

Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin

käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä

hävisi -- laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi

Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja

rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin

nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei

heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli

poikkeus ohjelmasta.

-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.

Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli

leijona -- sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen

haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme

irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle

syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa

mielellään katseli.

Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan

härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä

täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun

heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien

halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin,

samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.

Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin

vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä

antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut

rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään

samasta raosta ulos koiran kimppuun -- ja luultavasti myös katsojien

kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja

pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin

koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi

tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset

huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut

vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto,

ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme,

syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään.

Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella

olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän

ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin.

Muuta ei tarvittu.

-- Missä on Teresia? kysyi kapteeni.

-- Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli

heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi

tallattavaksi.

-- Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti

meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään.

Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys

lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta

paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun

rannikkoa.

Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin

meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni.

Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.

-- Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille

kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette

pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa

puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole

onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen

haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet

kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät

ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten

seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta

ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu

olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon

pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää

vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt,

kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei

välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.

Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja

-silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon

läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden

ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli

suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida

Peach Pine -lankun läpi.

-- Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?

-- Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa

Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.

-- Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.

-- Siis tulette Columbiaan.

-- Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.

-- Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen

Columbiaan.

-- Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.

-- Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen

puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä

mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia,

rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua.

Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja

on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.

-- Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.

Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet

ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet,

että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta

koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat

sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se

tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle,

niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä

ottamaan pestin Columbiaan.

Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon

mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton

Mack: -- Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon.

Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: -- Te saatte kaikki

minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.