Seuraavana aamuna seisoimme kaikki, myöskin John Stonefield,
Malcolmin konttorirakennuksen edustalla. Olimme joutuneet siihen
suureen ihmisaaltoon, joka Castela Martasta tulvaveden tapaisena
vähitellen kohosi yhä korkeammalle, kunnes mainitun talon seinä
tuli vastaan. Emme tienneet, mitä asia koski. Tuskinpa sitä tiesi
moni muukaan tuossa ihmisvyöryssä. Chimb oli hävinnyt näkö- ja
tuntopiiristämme. Pitelimme nimittäin toisistamme kiinni, jottemme
joutuisi erilleen. Melu ja sorina esti äänemme kuulumasta Chimbille,
ja hänen äänensä meille. Me neljä, vieläpä uusi tuttavammekin, olimme
niin kiintyneitä Chimbiin, että olisimme olleet valmiit juoksemaan
vaikka tuleen hänen edestään. Mustasukkaisuus ei voinut tulla
kysymykseenkään, niin viisaasti Chimb itse oli asian järjestänyt.
-- Niin ja niin likelle, mutta ei sen likemmäksi! Chimb olisi antanut
henkensä jokaisen edestä. Ei kellään ollut etuoikeutta.
-- Viva la Peru! kuului yht'äkkiä tuhansista kurkuista. Mr. Malcolm
oli ilmestynyt parvekkeelle. Miekan helistys ei ollut vielä täysin
virallisesti lakannut. Mr. Malcolm puhui kansalle.
-- Ei teillä perulaisilla nyt ole aikaa pitää leikkisotaa, kun
maatanne paraillaan rakennetaan. Maanne rakennuksen olette
alkaneet viisaasti, tahtoessanne yhdistää rannikon kultarikkaan
ja hedelmällisen sisämaan kanssa. Tehän polveudutte kuuluisista
roomalaisista. Älkää tappako toisianne. Älkää seuratko Romuluksen
esimerkkiä, joka perustettuaan Rooman pöyhkeydessään tappoi veljensä
Remuksen. Jollei miekan kalistelunne heti lakkaa, niin lakkaa
rautatien rakennustyö.
-- Viva mr. Malcolm! Viva la Peru! kuului taas kansan suusta, niin
valtion miesten kuin kapinoitsijoidenkin. Nousuveden perästä seuraa
pakovesi. Ihmisaalto rupesi vetäytymään takaisin. Missä on Chimb?
kyselimme toisiltamme.
-- Chimb! Chimborazo! huusivat kaikki viisi yhdestä suusta.
-- Tuolla hän heiluttaa valkoista liinaa, sanoi Mack.
Chimb seisoi Castela Martan muuria vasten kovassa likistyksessä;
hänestä ei näkynyt muuta kuin käsi ja valkoinen huivi, jota hän
koetti heiluttaa. Häntä auttoi heiluttamisessa toinen, yhtä kovassa
likistyksessä oleva ihminen. Päästimme taas yhteishuudon:
-- Chimborazo!
Huivi heilui taas. Siis se oli Chimb. Nyt syntyi kansanvaellus
Castela Martan muuria kohti. Pakovesi pakkasi sinne uteliaisuudesta.
Ei enää näkynyt valkoista huivia. Kansa koetti vetäytyä takaisin,
mutta mahdotonta. Se mies, jonka teräksestä tehty Chimb oli
nolannut mustan lätäkön luona, Mack Henderson, tunkeutui kuin kiila
ihmismuuriin, John Stonefield kintereillään. Tuo lyhyenläntä harteva
nuorukainen nosti ihmisiä tieltään pois niin kuin nostetaan keiloja
keilaradalla, ja antoi ne Stonefieldin huolehdittaviksi. Ihmiskasan
alta löytyi ensin ylisairaanhoitajatar, Chimborazon opiston
johtajatar sisar Helena. Tämä huusi:
-- Auttakaa sukkelasti minut ylös täältä, ennen kuin muserran
kuoliaaksi Chimborazon!
Mack kantoi Chimbin yhtäpäätä lähellä olevaan sairaalaan lepäämään ja
saamaan hoitoa, jos hän sitä tarvitsi, Chimb sanoi meille:
-- Huomiseen! Tulkaa tänne minua tapaamaan.
Me muut menimme Malcolmin konttoriin tiedustelemaan töitä. Täällä
ilmoitettiin meille, että rautatien rakennustyö keskeytetään
toistaiseksi, ehkä puoleksi vuodeksi, syystä että Perun valtion
raha-asiat samoin kuin sen ja naapuritasavallan välit ovat kireät.
Vielä ilmoitettiin, että ne henkilöt, jotka ovat olleet rautatien
rakennustyössä taikka muuten tekemisissä sen kanssa, saavat huomenna
vapaasti matkustaa perille asti ja palata takaisin Limaan ja Callaoon
junassa, joka lähtee leiripaikalta. Kun huomisaamuna tulimme
sairaalaan, käski ylisisar Helena meidän odottaa.
-- Sisar Chimb pukeutuu parhaillaan. Hän lähtee tänään kello yhden
aikaan Oroyaan. Minähän kävin siellä Punaisen Ristin asioissa
kapinapäivinä. Minulla oli Chimborazoparalle surullisia uutisia; en
voinut ilmaista niitä hänelle eilen. Hänen tarvitsi nukkua yönsä
rauhassa. Malcolmin konttorista sain eilen tiedon junan lähdöstä.
Tunti sitten kerroin hänelle surullisen kerrottavani: Chimborazon
vanhemmat ovat kuolleet. Joukko petoja muutaman kiinalaisen johtamana
ovat murtautuneet sisään siinä luulossa, että siellä paitsi vanhempia
oli Chimb itse ja te neljä. Surmattuaan nukkuvat he ottivat rahat
ja polttivat talon poroksi. Vainajien luutkin, olivat niin tyystin
palaneet, ettei juuri mitään ollut jäljellä.
Ylisisar Helena kertoi vielä, että kiinalainen ja hänen kaartinsa,
yhteensä kymmenen miestä, oli saatu kiinni ja ammuttu.
-- Hyvää huomenta. Te ainoat ystäväni maailmassa! Minä lähden
keskipäivän aikaan kotini raunioille. Viimeistään viikon kuluttua
olen takaisin tässä samassa talossa Täällä on teille suuri siisti
huone toipuvien osastossa. Vieraanvaraisen isänmaani puolesta saatte
vapaan ylöspidon ja lääkärinhoidon, jos sitä tarvitsette. Tehän
olette sen ansainneet, koska olette raataneet Perun edistyksen
hyväksi.
Chimb oli aivan tyyni. Ei mikään ilmaissut sitä suurta muutosta, mikä
oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan hänen elämässään.
-- Minä luulen, etten tule kauan olemaan Perussa; eihän minua täällä
enää tarvita. Mutta luulen, että te tarvitsette minua ja minä teitä.
Saanko tulla kanssanne ja olla luonanne?
Ensimmäinen ja ainoa, joka antoi Chimbille vastauksen kysymykseen,
oli Mack. Me kaikki pidimme sanomattoman paljon Chimbistä. Pidimme
hänestä niinkuin voi pitää siitä, jolla on siivet, toisin sanoen,
jos koskisimme häneen, niin hän lentäisi pois, ehkä taivaaseen. Sen
vuoksi ei meillä muilla ollut valmista vastausta.
-- Me kannamme -- minä kannan teidät käsilläni läpi tulen ja
tulikiven maailman äänin, änkytti Mack. Chimb sanoi meille
hyvästit ja lähti huoneeseensa hänen oli ommeltava surunauha
hoitajatarpukuunsa.
-- Kukaan ei saa tulla junalle minua saattamaan.
Istumme junan viimeisessä vaunussa me neljä, matkalla Oroyaan. Juna
kulkee hiljemmin kuin ennen, -- tarkoitan meno- ja paluumatkaani
rautatierakennukselle. Kun menin sinne, olin ihan yksinäni. Kun
palasin, oli minulla neljä hyvää ystävää kanssani. Tällä kertaa en
mene Oroyaan samassa tarkoituksessa kuin silloin, vaan ihan toisessa.
Chimb ei tietysti tiedä, että olemme mukana. Hän nousi ennen
meitä vaunuun, joka on junan etupäässä. Junan ollessa hiljaisessa
kulussa me hyppäsimme viimeiseen vaunuun. Tuntia ennen junan lähtöä
päätimme lähteä mukaan. Kuinka olisimme voineet laskea Chimbin yksin
vaaralliselle retkelle, hänet, jolla ei ollut muita ystäviä kuin me
neljä! Tuskinpa hän olisi laskenut meitä neljää yhdessä tämmöiselle
seikkailulle. Söimme ennen lähtöämme vankan aterian, ja kuivaa evästä
oli mukanamme. Vettä oli vaunussa kaksi sangollista. Siis tulevaisuus
näytti loistavalta. Fred, joka oli kaukonäköinen, huomautti kuitenkin
päätään raapien, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.
-- Mitäs puuttuu?! kysyimme.
-- Olen kyllä pönkittänyt nuo vesisangot, etteivät voi kaatua,
eikä vesikään voi läikkyä niistä pois, koska olen sitonut vanhat
purjekangaspalaset kanneksi, mutta vaunu voi kaatua.
-- Voihan se kaatua, mutta silloin on sinun pidettävä sankojen suut
ylöspäin, sanoimme.
Istuimme ja loikoilimme penkeillä. Meillä ei ollut mitään ruumiin
eikä hengen vaivaa. Ilma oli ihana, mutta näköala kammottava.
Katselimme vaunun peränpuoleisesta ovesta taakse jääviä maisemia.
Syviä rotkoja ja paljaita, elottomia vuorenharjanteita! Ei meitä
peloittanut laisinkaan. Olimmehan kokeneet monituisia erilaatuisia
vaaroja. Luulimme jo olevamme kuolemattomia. No ja entäs sitten,
jos kuolemakin kohtaisi! Juttelimme kaikenlaisesta maan ja taivaan
välillä. Täällä Andeilla pyrkii vähän väliä tulemaan nälkä, jonka
vuoksi suosittelisin laihoja ja vähäruokaisia menemään Andeille
oppimaan syömään. Mutta ne, joilla ei ole mitä söisivät, pysykööt
poissa. Siellä ei minun luullakseni elä montaa päivää ruuatta. Toista
oli meidän. Söimme syömistämme hyvää kuivaa evästämme ja joimme
ihanaa vuoripurovettä, jota Fred anniskeli tinapikarilla.
-- Pojat! Ei ole enää kuin pari kolme tuumaa sangon pohjaan,
huomautti Fred.
-- Ei hätää, onhan toinen sanko vielä täynnä, kohta tulee
vedenottopaikka.
Koetimme taas nukkua kovilla penkeillä. Kovalla olimme kyllä
oppineet nukkumaan, mutta emme kovassa röykytyksessä. Maallisessa
merenkäynnissä tulevat jäsenet ja koko ruumis kipeiksi, olipa
siihen tottunut tai ei, mutta merellisessä merenkäynnissä tulee
tottumattoman keskipalkkaan outo tunne, eikä ruoka tahdo pysyä
sisässä. Oli ollut jo monta vesipaikkaa, missä junamme oli seisonut,
mutta Chimbiä ei ollut näkynyt.
-- Mikähän Chimbiä vaivaa? Lieneekö hän sairas vai alakuloinen, kun
ei astu ulos jäseniään oikomaan, sanoi joku meistä.
-- Minä luulen, ettei hän ole junassa, sanoi toinen.
-- Pysyköön vain vaunussa, kyllä hän on mukana.
Olimmehan päättäneet olla näyttäytymättä ennen kuin saavumme perille.
-- Tunnin kuluttua juna seisahtuu ja jää viettämään yötä, sanoin.
Juna seisahtuikin kohta sen perästä lähelle siltaa, joka johti erään
rotkon yli. Perimmäisestä vaunusta näkyi junan etupää, koska rautatie
teki kaaren. Alas astui mr. Malcolm ja aikoi auttaa Chimbiä, mutta
tämä ei näyttänyt huolivan avusta, vaan hyppäsi itse alas. Mack veti
suutaan nauruun ja höpisi itsekseen:
-- Oikein tehty, Chimb, ettet ottanut vastaan tuon herran apua!
-- Ole vaiti, Mack, ja pysy nahoissasi, sanoin. Mr. Malcolm meni
sillalle ja tarkasti sitä. Sitten hän tuli takaisin ja huusi:
-- Jättäkää pois kaksi viimeistä vaunua!
Juna ajettiin sillan yli, ja meidän vaunumme työnnettiin sen perästä
miesvoimin ja kiinnitettiin taas junaan. Sivumennen nyökkäsimme
Chimbille ja nostimme lakkia mr. Malcolmille. Kuljettuamme puolen
tuntia ja saavuttuamme pienen ylätasangon tapaiselle paikalle
vuoristossa, jossa näköala oli vapaampi, seisautettiin juna, ja yön
vietto alkoi. Me neljä sytytimme lampun vaunussamme ja nautimme
eväitämme.
-- Syökää säästäväisesti, sanoi Charley.
-- Juokaa samoin! huusi Fred.
Se vesi, jota on saatu vesipaikoista, kelpaa tuskin veturin
juotavaksi, saatikka sitten ihmisten. Sanko ei ole enää
puolillaankaan. Radalla kävelivät junamiehet ja matkustajat,
yhteensä parikymmentä henkeä. Ei näkynyt uni maistuvan kenellekään.
Pelättiinköhän kapinallisten hyökkäystä? Tuskin sitä tarvitsi
pelätä. Sillä kapinalliset tai oikeastaan sala-ampujat olivat,
kuten muukin kansa, siksi taikauskoisia, etteivät olisi uskaltaneet
viettää yötä tässä kolkossa yksinäisyydessä. Minä puolestani
luulen, että unettomuus johtui Suuren Hengen läheisyyden tunteesta.
Jokainen pelkäsi tai häpesi pienuuttaan Suuren Hengen rinnalla, joka
liikkui äänettömästi ja näkymättömänä autiossa hiljaisuudessa. Mr.
Malcolm itse näkyi, ehkä enemmän kuin muut, huomaavan pienuutensa
ja tasa-arvoisuutensa kävellessään ja matalalla, ystävällisellä
äänellä puhutellessaan työmiehiään. Chimb oli ainoa, joka istui
vaunussa ajatuksiinsa vaipuneena. Ilma oli tyyni. Ainoastaan jonkin
kerran kaakkoispasaadin henki tuntui, mutta vain niille, jotka
tunsivat ja ymmärsivät sen. Ei se uskaltanut laskeutua häiritsemään
Suurta Henkeä, joka hallitsi Andeilla. Kuu oli täysi, mutta se
häpesi vaaleata valoaan tuikkivien suurten tähtien rinnalla.
Pasaadivyöhykkeessä tähdet näyttävät suuremmilta ja ovat ilman
läpikuultavuuden vuoksi loistavampia kuin muualla. Tähtikirkkaana
yönä -- ja täällähän yöt ovat aina tähtikirkkaita -- näkee tavallaan
paremmin kuin huonolla kuuvalolla meillä pohjolassa, sillä tähtien
valaistessa ei synny varjoja kuten kuun valossa...
* * * * *
Oroyan hautausmaalle oli kaivettu hauta, johon Lauricochan
pariskunnan tomu yhteisessä kirstussa oli laskettu. Sen olivat
toimittaneet vainajien ystävät -- oroyalaiset ja rautatien leiriä
vartioivat sotamiehet.
Seuraavana päivänä tulomme jälkeen tapahtui siunaus. Keskiyön aikana
paloi metsässä lähellä Lauricochan poltettua asuntoa neljä nuotiota,
muodostaen neliön. Neliön sivujen pituus oli sata askelta. Kunkin
roihun vieressä istui intiaani täydessä juhla-asussa. Me neljä olimme
kuulleet, että jotakin tapahtuisi yöllä. Chimb oli ollut salaperäinen
ja tuskin suonut meille tilaisuutta sananvaihtoon. Hän vain toivoi,
että pysyisimme loitolla, kunnes hän olisi järjestänyt asiansa.
Päätimme luonnollisesti olla varuillamme ja pysytellä lähellä
Chimbiä, kulissien takana.
Jonkin matkaa yöllisestä näytännöstä oli kansaa, me muiden mukana.
Neliön keskipisteeseen oli levitetty härän vuota, jota oli ammoisista
ajoista käytetty istuinmattona sille, jonka intiaanikansa huusi
päällikökseen, tai joka perinnöllisesti otti päällikön viran.
Metsästä tuli Chimb ja laskeutui istumaan vanhalle härän vuodalle,
jossa ei enää ollut paljon karvoja jäljellä. Sitten toivat
vanhanpuoleiset, mutta suoraselkäiset intiaanit laatikon, jonka he
asettivat vuodalle, ja yksi heistä piti lyhyen puheen kielellä, jota
ei kukaan sivullisista ymmärtänyt. Tämän tehtyään palasivat intiaanit
roihujensa ääreen, ja Chimb otti laatikosta kultaketjun, pani sen
kaulaansa ja meni metsään samaa tietä kuin oli tullutkin. Intiaanit
sammuttivat kukin roihunsa ja kulkivat suoraselkäisinä perätysten
kohti metsää.
Kun tieto Lauricochan pariskunnan kuolemasta oli tullut vuorien
takana asuville intiaaneille, pitivät he kokouksen, jossa päättivät
lähettää lähetystön viemään Lauricochan tyttärelle kallisarvoisen
kultaketjun. Tämä olisi perintönä langennut Chimbin isälle hänen
isältään, mutta tuli nyt suoraan Chimbille. Mainittu ketju
merkitsi intiaaneille samaa kuin korkea ritarimerkki meillä, tai
oikeammin paljon enemmän, sillä se meni perintönä isältä pojalle.
Lauricocha-vainajan yli satavuotias isä oli päällikköjen läsnä
ollessa luovuttaessaan ketjunsa koroittanut Chimbin aatelisneidoksi.
Chimbin isän vanhemmat olivat vielä kastamattomia ja palvelivat siis
Suurta Henkeä. Näiden esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa
vaeltaneet Keski-Amerikasta etelään päin ja tuoneet tuon vanhan
kallisarvoisen ketjun ja pyhän häränvuodan mukanaan.