Oli jo ilta ja tähdet alkoivat loistaa. Vene oli valmiiksi vedetty
laivan sivuun. Siinä oli kaksi tyhjää vesitynnyriä -- meidän piti
muka mennä noutamaan vettä pienen joen suusta, joka sijaitsee metsän
rajassa. Tämä pieni joki saa alkunsa Andeilta ja laskee Tyyneenmereen
vetensä, joka muodostaa kosken parikymmentä syltä rannasta. Se
tulee semmoista vauhtia de los Andeilta, ettei juuri ennätä lämmetä
matkallaan mereen. Vesi on otettava pakoveden aikana, ennen kuin
suolainen merivesi ennättää kosken kohdalle. Pääsimme kunnialla joen
suuhun ja nousimme maihin, jonka jälkeen vene kahden Cuxhavenin
miehistöön kuuluvan miehen soutamana lähti pois, täyttämättömine
vesitynnyreineen. Seisoimme vähän aikaa äänettöminä. Sitten kuiskasi
Chimb:
-- Meidän on kuljettava suoraan vasten tuulta. Se on heikko ja
tyyntyy joskus hetkeksi tykkänään. Silloin on parasta seisahtua. Pian
pasaadi taas hengittää ja ohjaa niitä, jotka ovat matkalla kaakkoa
kohti.
Kuljettuamme tunnin ajan pasaadituulen opastamina tasaisenlaista,
harvametsäistä maata, joka rupesi muuttumaan loivaksi ylämäeksi,
viittasi Chimb meidät seisahtumaan.
-- Kuulitteko mitään? Minun korviini oli kuuluvinaan raksahdus, sanoi
Chimb.
Me muut emme olleet kuulleet mitään, jonka vuoksi jatkoimme kulkuamme.
Jonkin ajan kuluttua Chimb kysyi taas:
-- Kuuletteko nyt mitään?
-- Nyt kuulemme hiljaista lirinää, sanoimme.
-- Oikein olemme kulkeneet. Tuo lirinä kuuluu samasta vuoripurosta,
jonka suulle tulimme veneellä, sanoi Chimb.
Saavuttuamme pienen joen luo rupesimme etsimään paikkaa, mistä kuivin
jaloin pääsisimme yli. Semmoinen löytyikin. Jokipahasen toisella
puolella riippui puun oksalla jotakin.
-- Käärmekö tuossa on? kysyi Mack.
-- Ei täällä käärmeitä ole, vastasi Chimb.
Riippuva esine oli kaksi toisiinsa kiinnitettyä revolveria ja
patruunavyötä. Täällä siis oli tai oli ollut kapinan kanssa
tekemisissä olevia ihmisiä.
-- Eiköhän käännytä ympäri nyt, sanoi Fred.
-- Ei se muuta asiaa. Ottakaa nuo vyöt, niistä voi olla meille
hyötyä, sanoi Chimb.
Charley ja Fred panivat vyöt ympärilleen. Kun olimme hiipineet pienen
joen vasenta rantaa ylöspäin ja päässeet kosken ohi, tuli suvanto,
jonka molemmilla puolilla, oli tiheä metsä. Suvanto, jota eivät
tähdet päässeet valaisemaan, näytti pikimustalta. Istahdimme suurelle
kivelle ja katselimme mustaa suvantoa, joka lepäsi edessämme suuren
lätäkön kaltaisena.
-- Kai voimme levähtää tässä jonkin ajan? kysyin.
-- Eiköhän vain liene viisaampaa jatkaa matkaa vastatuuleen. Tunnin
matkan päässä täältä on hazienda, johon meidän on pyrittävä. Siellä
pääsemme katon alle.
-- Mitähän tuolla mustassa vedessä liikkuu? sanoin. Hetken
katseltuamme ja kuunneltuamme olimme varmat siitä, että jotakin
elävää siellä oli ja liikkui.
-- Eihän täällä vain alligaattoreita mahda olla? kysyi Mack.
-- Ei täällä niitä eläviä ole, sanoivat Chimb ja Charley. -- Ennen
on täällä Andien länsipuolellakin ollut boakäärmeitä, mutta niitä
ei enää ole näkynyt vuosikymmeniin. "Metsäkissoja", jaguaareja ja
puumoja näkee vielä joskus.
-- Olen katsellut tuota pensasta kohti. Siellä on kaksi olentoa,
jotka liikkuvat ja hengittävät. Katselkaa tarkkaan te, signorita,
tuota mustinta paikkaa kohti, teillähän on paras näkö meistä
kaikista, sanoi Charley.
-- Aivan oikein, signor, siinä on kaksi ihmisen päätä, ja ne todella
liikkuvat ja hengittävät, sanoi Chimb.
-- Laske, Charley, pari luotia olentoja kohti, sanoi Mack.
-- Eiköhän ole parasta olla laskematta vielä, täällä voi olla
kymmeniä päitä. Jos me aloitamme, on sota valmis.
-- Olkoot eläimiä, ihmisiä tai perkeleitä, kyllä minä lasken, sanoi
Mack.
Kuului pang, pang! Laukauksiin vastasi hiljaisessa tähtiyössä,
pasaadin tilapäisesti levähtäessä, lähellä olevan kallion kohtisuora
seinämä. Jolleivät laukaukset ja niiden kaiku olisi rikkoneet
hiljaisuutta, olisi kuulunut molskahdus, jonka aiheutti kahden
ihmisenpään painuminen mustan veden pinnan alle. Kaiun vielä hiljaa
kuuluessa etäältä, erottui ihmisen ääni -- semmoisen ihmisen, joka on
niellyt mustaa mutaista vettä ja pärskii ulos sitä suun ja sieraimien
kautta.
-- Charley! Tunnetteko ääntäni? Lakatkaa jo ampumasta!
Mack laski taas, välittämättä huudosta, muutaman laukauksen ääntä
kohti.
-- Olkoon menneeksi, taistellaan sitten! Kaksi miestä ryömi vedestä
ja hävisi siihen suuntaan, mistä olimme löytäneet revolverivyöt.
-- Mitähän tästä oikein tulee, sanoi Fred.
-- Ei toistaiseksi mitään, sanoi Chimb. Minä ymmärrän yskän. Nämä
miehet, Michel Kellyn runnarit -- ettekö tunteneet tuon miehen ääntä
-- ovat itse joutuneet kiikkiin.
He ovat kapinallisia ja paloittelevat täällä. Kun kuulivat ihmisten
liikkuvan piilopaikkansa luona, he päättivät mennä veteen seisomaan
kaulaansa myöten. Sitä ennen he riisuivat revolverivyönsä, jotteivät
ammukset kastuisi. Kiireessä eivät enää joutaneet etsiä niille
parempaa paikkaa. Hakupaikalta kuului kirouksia. Kellyn "koirat"
laskivat tuhat tulimmaisia. Me istuimme ihan rauhallisina. Eihän
"koirilla" ollut ampuma-aseita. Tilanne oli muuttunut naurettavaksi.
Meillä oli kaikilla nälkä, etenkin Mack Hendersonilla ja väsymys myös
vaivasi.
-- En minä enää viitsi tänä yönä ottaa askeltakaan. Mikä hätä meidän
on olla tällä kivellä.
Vähän ajan kuluttua Mack kuorsasi. Asetimme "ankkurivahdin". Yksi oli
aina valveilla. "Koirien" leiristä kuului aivastusta ja yskimistä
kylmänpuoleisen kylvyn perästä.
Pasaadi havahtui ja otti taas ikuisen vahdinpitonsa. Sen
ravistellessa pois unen jätteitä rupesi metsä yht'äkkiä humisemaan,
ja de los Andes, joka oli yhteistoiminnassa pasaadin kanssa, lähetti
kolean hengähdyksen nukkujien leiriin. Chimb, joka oli nukahtanut
vahtivuorostaan huolimatta, havahtui ja nousi seisomaan. Häntä
värisytti, ja humiseva metsä nuhteli häntä huonosta vahdinpidosta.
Tähtien valo oli himmentynyt ja aurinko, joka vielä oli syvällä
taivaanrannan alapuolella, oli alkanut valmistella uutta päivää.
Fred ja Charley olivat riisuneet yltään "koirien" revolverivyöt.
Mack makasi hyvin täpärällä, kiven äkkijyrkällä reunalla,
"koirat" seisoivat kiven juurella, koettaen seipään avulla vetää
alas revolverivöitään. Chimb kiskaisi vyöt korkeammalle ja veti
Mackin ylemmäksi. "Koirien" koettaessa paeta, hän sitten huusi
rauhoittavalla äänellä:
-- Pystyyn, pojat!
Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin
laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.
-- Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha
ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme
ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet
vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt
saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin
tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla
vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni.
Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten
tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista
Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä,
saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat
rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin
pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut
kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa.
Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein
lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta
Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko
poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi
itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä,
että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen
kautta vahvistuisit. -- 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan.
En tahdo jatkaa... Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri
irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois
käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti
tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien
omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan,
että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä,
sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus
olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.
Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena
ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.
-- Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille,
sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen
kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.
Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen
nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli
kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään
hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö
oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä
muuttui toiseksi mieheksi.
-- Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.
-- Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat
suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.
-- Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian
säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut
Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet
ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet
jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai
olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään
"koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi
viholliselleen.
Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut
John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi
sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi,
katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.
Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn
veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti.
Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.
-- Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen.
Olihan meillä vähän rahaa -- minulla oli paitani alla rinnan kohdalla
nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään
rahanpuutteessa.
-- Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme,
sanoi Chimb.
Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa
sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme
suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja
päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa,
muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet
haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin
tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen
verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli
täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti.
Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai
Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon
kesyjä nautoja olisi saatu?
Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen.
Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän
inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut
ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös
pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta.
Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea
kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan
outoa kiljuntaa.
-- Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.
-- Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin
sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen
kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.
Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas
kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien
välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi
pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja
menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:
-- Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.
-- Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos
olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi
tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.
Seisoimme sarvien keskellä kanki käsissämme, antaaksemme pedolle
ainakin pari iskua.
-- Ei se nyt ainakaan purematta niele meitä, sanoin. Leijonan
karjunta kuului mielestämme taas pitemmältä. Kun ei sitä enää
kuulunut, menin katsomaan, näkyikö petoa enää. Kyllä se oli samassa
paikassa kuin ennen, mutta se oli häkissä! Häkki näytti hyvin
viheliäiseltä. Haziendan omistajan poika tuli kohta katsomaan,
kuinka työ oli edistynyt, ja kutsui meidät syömään. Hän kertoi
isänsä ottaneen leijonan pantiksi eräältä sirkusherralta, jolle oli
lainannut rahaa.
Syödessämme tuli muuan tasavallan sotamies haziendaan ja ilmoitti
kapinan loppuneen. Nousimme tämän kuultuamme puolinälkäisinä pöydästä
ja kiitimme saksalaista isäntäämme vieraanvaraisuudesta. Annoimme
sitten "koiralle", Kellyn veljelle, hänen aseensa ja laskimme hänet
menemään.